Portfolio

Olen Keväällä 2015 Metropoliasta valmistunut käsikirjoittamisen opiskelija, tai muotoilun, riippuen siitä olitko valmistumisjuhlassani joka oli näyttävästi omistettu vain muotoilijoille. Muotoilija-ammattilainen puhui juhlassa muotoilun merkityksestä ja korosti ajattelua, thinkingiä. Sitten jaettiin todistukset, paitsi että minulle ei jaettu koska en kuulema ollut ilmoittautunut juhlaan, vaikka olin. Sain silti ruusun. Sitten myöhemmin viimeisiä todistuksia jaettaessa ruusut loppuivat kesken ja viiksekäs mies joka ei osannut kääntää niskaansa ilmoitti kaikille, että kiitos meidän, jotka emme olleet ilmoittautuneet juhlaan mutta silti tulimme sinne varastamaan ruusuja, olivat ruusut nyt loppu. Meitä varkaita oli juhlassa tasan yksi, eli minä.

Myöhemmin kahvi ja kakku -tilaisuudessa loppui maito kesken, luultavasti myös minun vuokseni.

Olipa kerran Englanti, vuonna 2013. Olin ystävieni Markuksen ja Aarnin kanssa kaljoilla pienessä Pubissa nimeltään King’s Head. Siellä puheenaihe siirtyi suht nopeasti Englantilaiseen kouluun, jossa yövyimme osana erästä workshoppia. Joku workshoppimme miespuolisista opiskelijoista oli käynyt paria päivää aiemmin paskomassa vessamme pönttöön paskan, joka yhä kellui siellä. Pöntön vetäminen ei auttanut, sillä kakka ei suostunut menemään alas. Miksi se ei mennyt alas? Miten kakka voi olla niin kevyt? Ja vielä tärkeämpää, kuka oli paskonut sen sinne?

Kuten minun, Markuksen ja Aarnin tyyliin kuuluu, ensimmäinen tunti käytettiin täysin toisiamme kakasta syyttäen. Lopulta Markus kuitenkin tajusi, että eiväthän poliisitkaan mene rikospaikalle ja syytä itseään, koska se olisi vain tyhmää. Markus oli tietenkin oikeassa, joten aloimme syyttää muita opiskelijoita kakasta. Tähän kului pari tuntia. Lopulta päättelimme kuka syyllinen oli (Se oli Carlos, sen oli pakko olla Carlos) ja kakkaongelma oli ratkaistu. Ja idea oli syntynyt.

Suora hyppy tähän päivään. Pienestä Englantilaisesta pubista ideansa saanut sitcom Pää Edellä on valmis ja se julkaistaan Elisa Viihteellä Iltalehden tietojen mukaan 31.8. Markusta esittää Ylermi Rajamaa, Aarnia Lauri Tilkanen ja Santtua Kalle Lamberg. Lisäksi sarjassa esiintyy mm. Kai Vaine, Lotta Kaihua, Anu Sinisalo, Alina Tomnikov ja Miss Suomi Shirly Karvinen, joka Iltasanomien tietojen mukaan esiintyy sarjassa vähäpukeisena.

Ja kyllä, yhden jakson nimi on Kakkaongelma ja se käsittelee kakkaa joka ei mene alas pöntöstä. Tottakai.

Ohjasin ja käsikirjoitin tämän lyhytdokumentin Elvis Presleyn kuoleman ympärillä vellovasta salaliitosta. Dokumenttia on sittemmin näytetty vähän siellä täällä festareilla, mm. Georgiassa ja Sloveniassa. Albaniassa se pääsi jopa maan suurimmille festareille. Eräs tuttu kertoi kerran, että saavuttuaan Albanian pääkaupunkiin Tiranaan, hän oli nähnyt ison pellon jossa oli mies rynnäkkökiväärin kanssa vahtimassa yhtä lehmää. Se on luultavasti ihan osuva tiivistys Albaniasta.

Eräänä päivänä olin pelaamassa Xboxilla Batman: Arkham Asylumia kun sain Albaniasta viestiä. He toivoivat että voisin lähettää heille dokumentin trailerin, jonka olin valehdellut olevan olemassa jostain syystä. Päätin pelastaa itseni valehtelemalla taas, joten väitin olevani työmatkalla kaukana kotoa mutta lupasin lähettää sen heille niin pian kuin mahdollista. Soitin koulukaverilleni Markus Laitiselle jonka onnistuin ylipuhumaan leikkaamaan trailerin. Sitten jatkoin Xboxilla pelaamista, sillä Poison Ivy oli juuri ottanut koko saaren haltuunsa ja tämän pahat suunnitelmat piti estää ennen kuin kaikki olisi liian myöhäistä.

Jälkeenpäin selvisi että Markuksen leikkaama traileri esitettiin Albanian televisiossa. Oletan että koko Albaniassa on vain yksi kanava jota kommunistinen sotilasjuntta pitää yllä ja jota kaikkien kansalaisten on pakko katsoa, joten luultavasti tämä traileri on saanut paljon enemmän näkyvyyttä kuin itse dokumentti on.

Once Upon a Time in Kälviä on lyhyt fiktio jonka kirjoitin opiskelujeni toisena vuonna. Se on tarina Suomesta lähitulevaisuudessa, kun poliisit korvataan siviileillä eli kyläsheriffeillä. Se on myös länkkäri.

Kaikki lähti siitä että halusin tehdä ammuskelukohtauksen. Ensimmäisessä käsisversiossa niitä taisi olla jopa kolme. Lopulta joku varmaan puhui järkeä päähäni ja karsin ammuskelun yhteen kohtaukseen. Yhteen pitkään kohtaukseen johon kuuluu mm. aivojen räjähtäminen. Kun ammutaan, ammutaan kunnolla.

Once Upon a Time in Kälviän kirjoittamisesta opin mm. sen, että ei kannata kirjoittaa kakkuja käsikirjoituksiin. Tästä lisää tuolla alempana, kun kerron mitä lavastusassistentin työrooliin kuuluu.

Olkinainen on kauhulyhäri jonka kirjoitin kolmannella vuodella Metropoliassa opiskellessa. Osana kurssia minun piti pitchata se koko koululle, eli ehkä vajaalle sadalle ihmiselle. Ja koska en tykkää yhtään pitchaamisesta ja tykkään alkoholista, join jallua jännitykseen jo heti aamusta.

Ehkä jallun takia tai sitten jostain muusta syystä johtuen, aloitin pitchaamisen toteamalla, että sen sijaan että kertoisin teille Olkinaisen tarinan, minä voin tanssia sen teille. Loppupitchaus ei mennyt yhtään sen paremmin.

Vuotta myöhemmin Eero soitti minulle kun olin Tallinnassa ja kysyi, että voisiko kuvata sen opinnäytetyönsä teososana. Annoin siunaukseni, mutta en pystynyt silloisten työkuvioideni vuoksi kirjoittamaan leffaa yhtään. Eero kirjoitti lyhäristä lopullisen version ja siitä nostan Eerolle hattua.

Kuulin yhden hauskan tarinan kuvauksista. Eero ja kuvaaja Sampo kävivät testikuvaamassa jotain vanhaa latoa jossain Helsingin ulkopuolella ja onnistuivat sitten jättämään koulun suht vitun kalliin kameran maahan auton takarenkaan taakse. Ja sitten he ajoivat sen yli. Vieläkin hekotuttaa kun muistelen Eeron suht ankeaa äänensävyä kun se kertoi tämän minulle.

Tässä on pari jaksoa nettisarjaa jonka kirjoitin Markus Laitisen kanssa. Ehkä tulevaisuudessa, kun ihmiset lentävät lentävillä autoilla ja vesihanasta tulee kesäisinkin kylmää vettä, voimme nähdä loputkin jaksot.

Vuoden 2016 Uneton48- kilpailussa kävin pyörähtämässä ystävieni Annen ja Patrikin tiimissä Kivikossa. Heti kämpille päästyäni näin siellä pöydän ääressä erään tyypin ja aivoni alkoivat raksuttaa. Tiesin, että minun pitäisi tietää kuka se oli, mutta kasvomuistini kun on mitä on, en saanut nimeä päähäni. Lisäksi minulla oli jo tässä kohtaa alla kymmenen kaljaa. Olen mies.

Tätä mietiskelyä kesti noin vartin. Sitten tajusin että kyseessä oli tietysti Mikko Neuvonen, oma suosikkini Suomen nuoremmista näyttelijöistä (Miss Farkku-Suomi, Korso).

Kun tajusin tämän, alkoi siitä pieni henkilökohtainen ristiretkeni nöyryyttää Mikkoa niin paljoin kuin suinkin pystyin elokuvan sisällä. Lopulta käsikirjoituksessa oli mm. kohtauksia jossa Mikon piti ryömiä alasti suossa, Mikon piti hakata itseään kepillä ja Mikon piti hakata munaansa puuta vasten.

Myöhemmin kun olin jo lähtenyt kotiin ja työryhmä alkoi kuvata itse elokuvaa, käsikirjoitusta muutettiin niin, ettei munaa enää hakattu puuhun. Olin pettynyt. Onneksi Mikko sentään rämpi suolla alasti.

Niin ja ennen kuin joku toteaa, että karman laki vielä kostaa sinulle Mikko Neuvosen nöyryyttämisen, niin karman laki kosti sen minulle jo samana iltana. Kun lähdin Kivikosta Lohjalle päin joskus kolmen aikaan yöllä, käveli autiolla kävelytiellä vastaan harvinaisen vittumainen mäyrä. Se uhitteli minulle niin kovin, että jouduin kävelemään ojanpenkassa sen ohi. Onneksi en kuitenkaan alasti.

Mäkelä oli kirjoittamani lyhyt psykologinen kauhu ja osa kuvaaja- ja leikkaaja -opiskelijoiden lyhytelokuvakurssia. Ja kuten sellaiset hyvät kauhuelokuvat kuin The Blair Witch Project, Amityville Horror ja The Conjuring, Mäkeläkin perustui täysin kiistattomiin tositapahtumiin.

Sen jälkeen kun muutin kerrostaloon Lohjalle, lopetin oven avaamisen ovikellon soidessa. Täällä ovikellon soiminen tarkoittaa aina joko Jehovan todistajia, taulukauppiaita tai sukulaisia joille olen velkaa. Yleensä ovikellon soidessa hiivin silti ovisilmälle kuin metsästävä tiikeri ja katson että kuka helvetti on kehdannut koskea oveani tällä kertaa. Tämä syksyinen iltapäivä vuonna 2012 ei ollut poikkeus.

Ovikello soi nopeasti kolme kertaa. Lopetin panemisen kuin seinään ja hiivin ovisilmälle. Sen kautta näin keski-ikäisen naisen joka tuijotti oveani. Sitten se siirtyi naapurini ovelle ja soitti sitä nopeasti kolme kertaa. Naapurini avasi oven. Nainen pysyi hiljaa, tuijotti vain naapuriani. Naapurini oli hämmentynyt, nyökkäsi naiselle, sanoi että ”oookei” ja sulki oven.

Tänäkään päivänä en tiedä mistä helvetistä siinä kaikessa oli kyse. Se jäi silti mieleeni joten totta kai se piti kirjoittaa käsikirjoitukseksi.

Joku päivä kirjoitan Mäkelälle jatkoa. Saman vuoden talvella olin lähdössä kouluun. Kello oli varmaan kuusi, oli pilkkopimeää ja minä kävelin pienen metsän läpi kohti bussipysäkkiä. Keskellä pimeintä metsää kuulin yhtäkkiä vierestäni äänen joka sanoi ”Kylmiä ilmoja ollu”. Pysähdyin paikalleni ja katselin ympärilleni. Ei ketään missään, vain pimeää. Nyökkäsin pimeälle ja päästin pikkutyttömäisellä äänellä vastauksen ”nii-i”. Sitten juoksin pakoon. Ainoa selitys jonka äänelle olen keksinyt on Tapio Metsänjumala. Tavallaan on ihan siistiä että Tapio päätti tehdä minusta sen välineen jonka kautta puhua maailmalle, mutta toivoisin että Tapio olisi sanonut jotain vähän merkittävämpää.

(Mäkelästä vielä. Sain kuulla että tuosta ylläolevasta versiosta puuttuu vielä greidi. Kolme ja puoli vuotta elokuva-alaa opiskeltuani luonnollisesti tiedän mitä greidi tarkoittaa, tottakai, miksi en tietäisi? Joten jottas tiedätte, greidiä ei ole siinä vielä)

Jäykät Soturit oli osa fiktiokohtausharjoitus -kurssia, jossa piti kirjoittaa muutama lyhyt kohtaus eri genrejen (genrien?) näkökulmasta. Minä ja Anni käytimme käsiksen ideoimiseen noin vartin ja kirjoitin sen auki ehkä puolessa tunnissa. Genren puolesta kutsun tätä Suihinottoelokuvaksi. Se on siis tavallaan eroottinen trilleri, tavallaan vähän actionleffa, mutta kaikin puolin se on kuitenkin tarina suihinotosta.

Dragonwarrior oli osa samaa kurssia kuin Jäykät Soturit. Tässä genrenä toimi Kung-Fu, johon oli yhdistetty hääteema. Koko kohtauksen kirjoitin noin vartissa. Toisen version kirjoittamiseen meni ehkä viisi minuuttia. Myöhemmin selvisi että Dragonwarriorin lavastajat käyttivät melkein viikon lavasteiden pystyttämiseen ja monta päivää kuvauksiin. Tämä naurattaa minua vieläkin.

Myös Äyriäismies oli osa fiktiokohtausharjoitus -kurssia, mutta se on kunnianhimoisin kohtaus jonka olen koskaan kirjoittanut. Kaikki alkoi vuosia aiemmin, kun asuin Nummelassa. Eräänä päivänä ovikello soi. Kävin avaamassa oven ja siellä seisoi mies joka kysyi haluanko ostaa äyriäisiä. Tuijotin sitä hetken ja sanoin että en tietenkään halua. Mies tuntui hieman masentuvan. Kysyin siltä että saako se paljon äyriäisiä myytyä tällä ovelta ovelle -menetelmällä. Se huokaisi ja pyöritti päätään.

Pari vuotta myöhemmin tämä tapahtuma palasi mieleeni ja kirjoitin siitä Äyriäismiehen, joka on musikaali. Se sisältää mm. klassiset kappaleet "Kuka minä olen? (Äyriäismies)", "Ei koskaan" sekä tietysti lopun nostatusbiisi "Unohda sua en".

Toimin tässä myös lavastusassistenttina ja tavallaan jouduin vastatusten itseni kanssa. Olin kirjoittanut Äyriäismieheen kohtauksen, jossa päähenkilön "Unohda sua en" biisin kohdalla tämän taakse valahtaa jättimäinen Suomen lippu ja olkapäälle laskeutuu kotka. Kotkaa ei ikävä kyllä löydetty pienen budjetin ja nopean tuotantoaikataulun vuoksi, joten suht huonosti täytetty lokki sai riittää. Suomen lippu kyllä löydettiin, vaikka koulun vahtimestari ei sitä ensin halunnut meille antaa. Oli ruotsalaisuuden päivä ja sitä olisi pitänyt kuulema liputtaa. Mutta me voitimme ja Ruotsi hävisi.

Lisäksi käsikirjoitus oli täynnä katkarapuja, joita lavastusassistentin roolissa sain kuskata sinne tänne lämpimässä studiossa. Kerran, heittäessä lämpimiä omassa nesteessään kelluvia katkarapuja roskiin, kävin oksentamassa. Sitten hain lisää katkarapuja jääkaapista.

Osana Fiktio 1 kurssia (joka perustui käsikirjoitukseeni), piti minun harjoitella kuvauspaikalla toimimista. Varasin itselleni lavastusassistentin roolin, sillä en ollut oppinut mitään Äyriäismiehen oksennushetkestä. Koulukaverini Emma Kunnas toimi lavastajana ja otti kaiken ilon irti siitä että sai juoksuttaa minua.

Ennen kuvauspaikan lavastamista tehtävänä oli lavastaa esineitä. Näihin kuului mm. puinen nimikyltti jonka kävin teettämässä Tikkurilassa. En muista mitä valehtelin kun tuli maksun aika, mutta muistan että en vieläkään ole maksanut sitä. Toinen murheenkryyni oli lavastaa lähitulevaisuuden viinapulloja ja tupakka-askeja. Olin Emman luona, jossa spraymaalasimme tupakka-askeja samalla kun leikkasimme niihin uusia kieltokylttejä. Viinapullon tyhjentäminen kuului minun työtehtäviini, joten luonnollisesti kaadoin kaikki viinat viemäriin kuten järkevä mies ja vitut, join ne. Iltaan mennessä olin kaatokännissä spraymaalaamassa pieniä pahvinpaloja Emman parvekkeella. Se meni juuri niin hyvin kuin voi kuvitella. Lisäksi itse elokuvassa ei näy tupakka-askeja oikeastaan koskaan ja viinapullo noin puoli sekuntia. Lavastaminen on tärkeää!

Kuvauspaikka oli Vantaalla entisessä palokunnan talossa, jonka purku olisi vähän leffan kuvausten jälkeen. Viikko ennen kuvauksia minä ja Emma (sekä toinen lavastusassistentti Satu) pääsimme talon kimppuun. Ensin tietysti varastin sieltä itselleni kaiken minkä koin olevan jollain tavalla arvokasta, kuten kirjoituskoneen, kynäsettejä, muutamia arkkitehtipiirrustuksia ja pari kirjaa. Lavastusviikolla ihmettelin kun talossa oli hylsyjä ja rikkonaisia ovia siellä täällä, mutta kaikki selvisi yhtenä iltana kun poliisit tulivat harjoittelemaan sinne rynnäkköjä. Kerran poliisit unohtivat askin räkäpäitä eräälle pöydälle. Varastin ne ja lisäsin osaksi meidän lavastusta. Myöhemmin kuvausten jälkeen yritin varastaa ne itselleni mutta joku toinen oli ehtinyt ensin.

Kuvauspaikalla oli kello, jonka läpi kulkivat ainoat sähköt koko huoneeseen. Kello itse toimi myös tällä sähköllä. Kelloa ei voinut tietenkään jättää vain paikalleen, sillä muuten läpi elokuvan se olisi näyttänyt aina ihan eri aikoja, joten Emma sysäsi tämän ongelman minulle. Minun piti siis lavastaa meille tuosta ehjästä kellosta rikkinäinen kello ilman että sähköt katkeaisivat. Ja minä päätin tehdä sen nopeasti ja taidolla. Katsoin että kellon kupu oli muovia, joten otin vasaran ja päätin pistää kupuun yhden pienen reiän jonka kautta voisin helposti taittaa viisareita ja "pysäyttää" kellon. Emma ei uskonut että tämä toimisi ja väitti lisäksi kovaan ääneen että kupu ei ollut muovia vaan lasia. Minä nauroin Emman skeptisyydelle. Emma kaivoi esiin kännykkänsä ja pyysi että esittelen itseni videolle Jackass -tyyliin ja vasta sitten tekisin sen reiän, sillä hän oli varma että sokaisisin itseni. Luonnollisesti esittelin itseni videolle, jonka jälkeen löin vasaralla niin kovaa kuin lähti kelloon, jonka kupu oli sittenkin lasia. Tässä on Emman video.

Lopputulos oli kuitenkin hyvä, sillä sain feikattua tuosta ehjästä kellosta ihan aidonnäköisen rikkinäisen kellon enkä edes menettänyt näköäni. Kaulaan tuli lasinsiruista vain muutama pieni naarmu ja yksi lasinsiru meni kenkään jossa se myöhemmin repi kantapäähän reiän.

Kuvausten alettua sain tehtäväksi vahtia kakkuja, joista Janne Hyytiäinen söisi osan kohtauksen edetessä. Kakkuja oli kolme ja ne olivat täysin identtisiä. Ne olivat myös jo ensimmäisenä kuvauspäivänä yksi logistinen helvetti, sillä kakut eivät ole parhaimmillaan kuumien lamppujen edessä. Eli aina kun kohtaus oli kuvattu, vein kakun ulos lumihankeen jäähtymään. Lisäksi kakkuja piti pitää pystyssä änkemällä ne täyteen hammastikkuja. Toisena päivänä Janne söi palan kakkua eikä ihme kyllä saanut siitä ruokamyrkytystä. Osaa kakuista pidin jääkaapissa, joka oli luonnollisesti 200 metrin päässä kuvauksista. Sain juosta hakemaan niitä sieltä lukemattomat kerrat. Kolmannen päivän illalla päätin jättää yhden kakuista eräälle parvekkeelle jossa yöpakkaset voisivat pitää sen koossa. Sen sijaan katolta tippui jäätä sen päälle. Kakku koristeltiin uudelleen ja taas sitä vietiin kuvauksiin. Viidentenä ja viimeisenä päivänä se ei ollut enää edes kakun näköinen. Se oli... jotain. Kermavaahto oli kuin valkoista vettä kakun märällä pohjalla josta pilkotti sieltä täältä hammastikkuja. Lisäksi se kakku oli niin märkä että se oli vain sentin korkea. Muutama päivä aiemmin se oli sentään viisi senttiä.

Kun näimme lopullisen version elokuvasta, kakku ei edes näy kuin kahdessa tai kolmessa kuvassa. Itkimme Emman kanssa yhdessä.

Hauska fakta minusta: En osaa näytellä, en yhtään. En osaa olla edes oma itseni jos minua kuvataan kameralla. Alan mumista ja hikoilla. Toisin sanoen minua ei ole luotu esiintymään.

Kävelin yksi päivä koulun käytävällä. Laskin niitä loisteputkivalojen edessä olevien pienten metallikappaleiden lukumääriä, kun koulukaverini Eero kysyi halusinko tulla näyttelemään yhteen lyhyeen pätkään. Sanoin että tottakai ja jatkoin laskemista. Vasta jälkeenpäin tajusin minkä mokan tein.

Seuraavana päivänä olin kuvauspaikalla, kyseenalaistamassa elämää ja ihmettelemässä miksi suostuin näyttelemään. Jännitin koko aamupäivän kuvausten läpi. Päivällä pidimme muutaman tunnin ruokkiksen jonka aikana minä ja Eero kehitettiin kyseenalainen tapa rentoutua päihteillä. Iltapäivän kuvaukset olivatkin sitten paljon rennompia. Itse asiassa olin todella rento. Ikävä kyllä näissä iltapäivän kuvissa minun piti myös itkeä. En osaa itkeä käskystä, varsinkaan silloin kun olen aika hyvällä tuulella. Yritin miettiä kaikkea kuolleista koirista Schindlerin Listan loppuun, mutta mikään ei toiminut. Olin liian päissäni jotta kykenisin keskittymään.

Onneksi löysin reppuni pohjalta hieman sinne unohdettuja silmätippoja, joita käytän keväisin koivun siitepölyn vuoksi. Feikkasin itkun niillä. Vastapäätä minua istui koulukaverini Hanna, jonka piti myös kohtauksen aikana itkeä. Annoin Hannalle myös silmätippoja, mutta hänellä ne taisivat reagoida jotenkin oudosti. Hanna alkoi valittaa silmien kutiamisesta ja kirvelystä. Tajusin että reaktiot johtuivat silmätippojen parasta ennen -päiväyksestä, joka luultavasti osui lähemmäs tammikuuta 2010. Valehtelin Hannalle että se kutiaminen ja kirvely on normaalia, vaikka oikeasti ei todellakaan ole. En ole vielä kertonut Hannalle kuinka silmätyrmäystipoitin hänet, mutta ehkä joskus. En ole myöskään uskaltanut vielä katsoa tätä lyhäriä, mutta ehkä joskus.

Eräänä toukokuun aamuna 70-luvun puolivälissä ystäväni Steven soitti minulle ja kertoi pienestä hai-elokuvastaan. Mekaaninen hai jonka hän oli produktioon teettänyt toimi ihan miten sattui ja koko elokuva oli siksi vaarassa. Pohdimme miten tämän hai-ongelman voisi ratkaista. Lopulta ehdotin Stevenille, että ehkä pelottavampaa kuin iso hai olisi iso "näkymätön" hai. Joskus se mitä ei näe on uhkaavampaa kuin se minkä näkee. Steven rakasti tätä ideaa ja kiitokseksi palkkasi minut esittämään päähenkilö Sheriffi Brodyn vaimoa. Ikävä kyllä seksikohtauksemme leikattiin pois lopullisesta versiosta, mutta en ikinä unohda sitä yötä Brodyä esittäneen Roy Scheiderin syleilyssä. Yritin vuosia myöhemmin soittaa Roylle ja ehdottaa drinkkiä, mutta hän ei vastannut.

Olin ehkä dramaturgi tässä Silent Paprika Filmsin Uneton48 -lyhärissä. Ehkä, koska en muista sainko mitään krediittiä työstäni. Ymmärrän jos en saanut, sillä pääosin autoin käsikirjoittaja/ohjaaja Markus Laitista vain pohtimalla ääneen Leijonakuningasta sekä juomalla hänen kaljojaan. Yöllä lähdin kahdeksi tunniksi hortoilemaan Helsingin keskustaan, odottamaan aamun ensimmäistä bussia Lohjalle. Tällä matkalla mm. löysin Kampin kellarista 17 nukkuvaa ihmistä, näin pahoinpitelyn joka päättyi suuteluun ja sain idean kosia tyttöystävääni. Suunnittelin kihloja salaa läpi kesän, hankin sormukset ja kehitin mahdollisimman romanttisen tavan kosia. Päättelin että mikään ei ole romanttisempaa kuin mennä ulkomaille ja mikään ei ole romanttisempi eläin kuin tiikeri. Yhdistin nämä päättelyt ja vein tyttöystäväni Annan Tallinnan eläintarhaan. Siellä tiikerihäkillä laskeuduin polvelleni ja toin esiin sormukset. Ikävä kyllä tiikeriä ei kiinnostanut koko tilanne yhtään ja se nukkui kopissa josta vain sen tassu näkyi. Lisäksi kosinta keskeytyi kun ampiainen yritti pistää minua. Se lähti pois heti kun alkoi sataa kaatamalla. Jotenkin silti ylipuhuin Annan suostumaan.

Lisäksi olen tottakai kirjoittanut monia käsikirjoituksia joita ei ole vielä tuotettu, mutta en viitsi niitä tähän lisätä. Pistäkää viestiä jos haluatte kuulla lisää.