Helsingin naistenklinikan runkkuhuoneen leluelämää
25.10.2021
Olipa kerran Helsingin naistenklinikan runkkuhuone, jossa yksistään mielikuvituksen voimalla saattoi huomata oman elämänsä olevan rajaton seikkailu. Se oli huone, jonka kautta tulevat sukupolvet löysivät tiensä tähän maailmaan. Huone, josta tämä seikkailu nimeltään elämä on alkanut ja tulee alkamaan lukuisille meistä. Huone, jossa miehet laukesivat kuppiin itku silmässä. Ja se on sattumoisin juuri tuo jälkimmäinen hetki, josta tarinamme alkaa.
Mies laukesi kuppiin itku silmässä.
”Vittu mitä paskaa” mies murahti ja pyyhki raivokkaasti kyyneleen alut silmistänsä vasemmalla kädellään. Hiljaa hän pyöritti näytepurkin kannen kiinni. Ennen poistumistaan hän vilkaisi vielä taakseen ja katsoi maailman ankeinta huonetta. Lavuaarin vieressä oli roskis, joka haisi märältä pyykiltä. Roskiksen alla oli pieni taso, jolla oli kolme pornolehteä, kaikki 90-luvun alusta ja jokainen täynnä lähikuvia karvaisista sukupuolielimistä. Roskiksen vieressä nurkassa oli valkoiseen telineeseen kiinnitetty iPad, jossa oli valmiiksi pikavalintoja Pornhubin suosituimpiin videoihin. Ja iPadin edessä oli maailman käyttämättömimmän näköinen keinonahkainen nojatuoli.
Mies katsoi näkyä vielä kerran, totesi taas itsekseen ”vittu mitä paskaa” ja poistui huoneesta toivoen, ettei enää koskaan joutuisi palaamaan sinne.
Tyhjä huone hiljeni oven pamahdettua kiinni. Vain iPadin laturin sähköinen ääni kaikui siellä.
”Onko nyt turvallista?”, kysyi pelokas ääni. ”Voidaanko me nyt puhua?”
Hiljaisuus laskeutui taas hetkeksi kaiken ylle. Muutamaa sekuntia myöhemmin Nahka Nojatuolinen kääntyi narahtaen ovea kohti. ”Kyllä, nyt voidaan puhua.”
Iiro iPad huokaisi helpotuksesta. ”Hyvä. Olin ihan varma, että se alkaisi riehumaan kunnolla. Se näytti ihan siltä, kun se kihisi raivosta tuossa ovensuussa.”
”Kaikki ne riehuvat tai itkevät kun ne näkevät tämän huoneen. Se on aina ollut niin” Jallu sanoi ja kierähti lattialle Kallen ja Vanhan Viisaan Raton välistä. ”Anteeksi pojat, pakko jaloitella hetki. Kukaan ei enää ulkoiluta vanhaa Jallua kuten ennen vanhaan.”
Vanha Viisas Ratto jatkoi nukkumistaan ilman, että edes heräsi. Kalle murahti vain takaisin kateellisena. Käveleminen ei ollut onnistunut Kallelta sitten kevään 2002, kun se yksi vanhus onnistui laukeamaan hänen toiselle sivulleen ja samalla rampautti hänen vasempana jalkana toimineen kansilehden. Mutta koska yksikään klinikan asiakkaista ei ollut koskenut pornolehtiin viimeiseen, herranjumala, 15 vuoteen, eihän kukaan saisi koskaan tietää Kallen vammautumisesta. Ei, hänet oli tuomittu elämään Mikko Mälliroskiksen alla aina maailman loppuun asti.
”Se ei pessyt edes käsiään” Mikko Mälliroskis sanoi, mutta kukaan ei noteerannut häntä. Runkkuhuoneen esineiden kesken oli jo vuosia ollut sanaton sopimus jättää Mikko Mälliroskis täysin omaan arvoonsa. Muut esineet, eli Nahka Nojatuolinen, Iiro iPad, Jallu, Kalle sekä Vanha Viisas Ratto, olivat sentään jollain tavalla hyödyllisiä, kun taas Mikko oli vain roskis täynnä mällisiä papereita.
”Miksei kukaan koskaan istu minulle” Nahka Nojatuolinen valitti taas, tuhannetta kertaa. ”Mikä minussa on vikana?”
Iiro iPad yritti parhaansa lohduttaakseen parasta ystäväänsä. ”Älä murehdi sitä, Nahka. Se johtuu vain siitä että, no, olet maailman ainoa nojatuoli, jolle kaikki miehet istuvat ilman housuja. Joten siksi kukaan ei istu sinun päällesi. Se ei johdu sinusta. Se johtuu tästä kirotusta huoneesta.”
Kaikki murahtelivat Iiron sanoille myöntyvästi. Tämä huone oli kirous. Maailma oli täynnä iPadeja, joita käytettiin muuhunkin kuin pornoon. Maailma oli täynnä nojatuoleja, joille istuttiin vaatteet päällä. Hylätyt kesämökkien vintit olivat täynnä vapaita Jalluja, Kalleja ja Rattoja. Ja maailma oli täynnä roskiksia, joissa ei ollut vain mällipapereita. Mutta he olivat jumissa tässä huoneessa, tässä kirotussa huoneessa. Tässä huoneessa, josta ei ollut pakotietä.
”Hiljaa, joku tulee!” Jallu totesi ja hyppäsi takaisin pornolehtipinoon Kallen päälle.
Mies, ehkä nelikymppinen, astui huoneeseen ja katsoi edessään avautuvaa näkyä oven pamahtaessa kiinni hänen perässään. Kaikki esineet tiesivät jo liiankin hyvin mitä miehen päässä heti liikkui. Hänellä oli ollut kaikki ihan hyvin vielä oven ulkopuolella, mutta nyt kun mies näki huoneen surullisuuden, sen ankean harmauden, jossa miehen tuleva lapsi siirtyisi yksinäisyydessä miehestä muoviseen kuppiin, totuus iski vasten kasvoja. Hän ymmärsi mitä joutui siellä tekemään. Ainoa ero miehissä oli siinä, että toiset suuttuivat ja väkisin runkkasivat kuppiin oven suussa, kun taas toiset murtuivat ja runkkasivat väkisin kuppiin oven suussa kyyneleet silmissään. Tämä oli itkijä, sen näki heti.
”Ei oo totta…” Mies huokaisi, pyyhki kyyneleen alut silmistään ja antoi melkein laskea housunsa lattialle. Sitten mies muisti missä oli ja tajusi, ettei halua housujensa missään nimessä koskettavan lattiaa. Hän riisui ne kokonaan pois ja nosti ovessa roikkuvaan naulakkoon. Ja sitten mies runkkasi kuppiin ovensuussa varovasti ilman, että kosketti huoneen pintoja.
Kun mies oli valmis, hän otti paperin telineestä, avasi sillä varovasti hanan, pesi kädet, pyyhki kädet toiseen paperiin, sulki paperien avulla hanan ja heitti molemmat paperit roskikseen. Ja sitten mies puki housut takaisin jalkaansa ja katsoi vielä kerran huonetta. Hän pyyhki taas kyyneleet silmistään ja epäuskoisena palasi käytävään.
Huone oli taas hetken hiljaa, kunnes Mikko Mälliroskis puhui. ”Pesi sentään kädet.”
Esineet olivat hiljaa pitkään, jokainen omissa ajatuksissaan. Vain Iiro iPadin sähköinen sirinä piti ääntä.
Lopulta epämukava hiljaisuus rikottiin uudelleen, kun Jallu sanoi ”No, sentään se pesi kätensä, vai mitä?”
Kaikki esineet olivat samaa mieltä. ”Totta, totta.” ”Mitä runkkaajiin tulee, erittäin mukavan oloinen.” ”Ei edes antanut housujen koskettaa maata, ei mikään tyhmin yksilö.”
Mikko Mälliroskis murjotti ja mutisi ”Mä sanoin kyllä ekana, että se pesi-”
Iiro iPad keskeytti Mikon loputtoman puheen, koska sai nerokkaan idean. ”Hei ehkä meidän pitäisi jotenkin piristää huonetta! Ihan vaan, ettei kaikki asiakkaat itkisi tai raivoaisi tälle ankeudelle. Mitäs sanotte? Ehkä joku kiva kuva seinälle?”
Kalle innostui tästä ideasta heti. ”Joo! Ehkä-”
Iiro torppasi Kallen idean ennen kuin tämä ehti edes heittää sitä ilmoille. ”Ei Kalle, me ei pistetä sitä sinun saatanan keskiaukeamaa seinälle! Kukaan ei halua nähdä kuinka monta eri kerrosta pillusta löytyy.”
”Mutta-”
Nahka polki lattiaa jaloillaan. ”Ei! Minä näin sen kuvan kerran enkä ole vieläkään saanut sitä pois mielestäni! Se oli niin kuin vastasyntynyt rotta, jolla oli musta pitkä tukka! Se on ihan helvetin oksettava näky!”
Jallu tuki toverilehteään parhaansa mukaan. ”Älä välitä Kalle, se oli ajan henki. Kyllä minä ymmärrän sen.”
Iiro lopetti keskustelun ytimekkäästi. ”Joo no mutta nyt ajan henki on jotain ihan muuta, joten pidä se liian pinkki ja liian musta pillun irvikuva piilossa ja opi elämään rampana, sillä sitä aukeamaa ei tässä huoneessa enää koskaan nähdä!”
”Isi?”
Santeri laski vihkonsa alas. ”Niin Kristian?”
”Tota. Tää iltasatu on vähän… Mä en ihan ymmärrä.”
Santeri katsoi rakastavana omaa kuusivuotiasta poikaansa ja omaksui isällisen äänensävyn. ”No, sähän sanoit, että sun lempielokuva oli se Disneyn Leluelämää. Se missä ne lelut olikin salaa eläviä.”
”Joo.”
”Ja sitten sä kysyit isiltä eilen, että miten sä synnyit?”
”Joo.”
”No isi päätti yhdistää nää kaksi juttua ja kertoa sulle, miten sä synnyit sun oman lempielokuvan kautta. Sitä kutsutaan hyväksi vanhemmuudeksi ja välittämiseksi. Jatketaan.” Santeri luki vihkosta matalalla äänellä. ”Itseasiassa jos vielä kerran näen edes vilauksenkin siitä pillun kuvasta, aion hyökätä sinun päällesi ja repiä sinusta irti jokaisen sivun yksi kerrallaan ja heittää ne Mikko Mälliroskikseen, Nahka Nojatuolinen sanoi.”
Kalle käänsi selkänsä muille esineille ja jatkoi murjottamista. Iiro keräsi hetken itseään ja sitten jatkoi.
”Niin. Siis jos me laitettais seinälle jotain kivaa. Niin kuin vaikka joku maisemataulu tai maalattais edes tehosteseinä jollain kivalla kirkkaalla värillä. Jotain sellaista. Jotain, mikä tekisi huoneesta vähän vähemmän ankean.”
Nahka mietti tätä. ”Ikkuna olisi paras.”
Kaikki olivat samaa mieltä. Jos huoneesta edes näkisi ulos, ei se tuntuisi ihan niin paljon vankilalta. Iiro oli huomauttamassa, ettei huone ollut edes ulkoseinän vieressä, kun hän huomasi ovenkahvan taas kääntyvän. ”Hiljaa!”
Kymmenen minuuttia myöhemmin mies pyyhki kyyneleet silmistään, katsoi vielä kerran huonetta ja laahusti takaisin käytävään. Nahka katsoi tämän perään haikeana. ”Miksei sekään halunnut istua minulle?”
Kalle päätti lietsoa hieman Nahkan surua, koska oli yhä katkera siitä, miten hänen keskiaukeamaansa oli haukuttu. ”Eihän siitä ole kuin vasta kolme kuukautta, kun se yksi istui sinulle. Muistatko. Se yksi.”
Nahka muisti liiankin hyvin. Se yksi. Kun huone oli omistettu runkkaamiselle, oli päivänselvää, että joku päivä sinne saapuisi seksuaalisia perverssejä. Se oli vaikea päivä. Mutta kaikkein vaikein se oli ollut Iirolle.
”Kukaan ei ole vieläkään ymmärtänyt tarkistaa selaushistoriaani. Jos joku hoitajista tekisi sen, ehkä se voitaisiin saada vielä kiinni” Iiro mietti ääneen, ties kuinka monetta kertaa.
”Isi?”
Santeri laski taas vihkonsa eikä voinut peittää pientä ärtymystä keskeytykseen. ”Niin?”
”Mä en ymmärrä.”
”Mitä sä et ymmärrä? Sitä selaushistoriajuttua? Se oli viittaus lapsipornoon. Mä jätin sen tarkotuksella vähän alatekstiin kun aattelin et se olis mautonta sanoa ääneen, mutta joo, se oli lapsiporno-viittaus. Isi olettaa että siellä huoneessa tapahtuu välillä ihan helvetin sairaita juttuja. Se huone vaikutti just siltä.”
Kristian oli hetken hiljaa ja yritti miettiä miten sanoisi ajatuksensa ääneen. ”Mä en tiedä miksi se surullinen huone on niin surullinen… Mä en tiedä miksi ne miehet itkee, tai miksi ne esineet on siellä tai-”
”Kristian. En minäkään tiedä. Mutta ne on siellä. Ja se huone on surullinen. Se on tosi, tosi surullinen huone. Se on maailman surullisin huone. Se huone on niin surullinen, että aina kun mä muistan sen mun käynnin siellä, mulle nousee kyyneleet silmiin. Se on kirjaimellisesti surullisin vitun huone, jossa mä olen koskaan ollut. Ja mä olen ollut sentään Dachaussa siinä ’suihkussa’, minkä läpi holokaustin aikana kulki yli 40 000 ihmistä. Ymmärrätkö? Se huone on kirjaimellisesti surullisempi kuin Dachaun suihku.”
Kristian oli pitkään hiljaa. ”Mikä on holokausti?”
Santeri mietti kysymystä hetken ja nosti sitten vihkon takaisin sylistään. ”Sä oot liian nuori siihen, mä kerron vähän myöhemmin. Jatketaan. Iiro iPad oli kyllästynyt elämään selaushistoriansa kanssa. Hän oli kyllästynyt katsomaan miehiä, jotka runkkasivat hiljaisuudessa kuppiin itkuaan pidätellen. Mutta yli kaiken hän oli kyllästynyt tähän huoneeseen.”
”Miksei runkkaamisesta voi tehdä edes iloista asiaa?” Iiro mietti. ”Sen pitäisi olla iloista. Sen ei ole pakko olla maailman ankein juttu.”
Nahka nyökkäili. ”Samaa mieltä. Miksi sen pitäisi olla muka surullinen näky, kun aikuinen mies istuu alasti nojatuolille ja pistää padistaan pornon raikamaan? Eikö se voisi olla hyvä ja kaunis asia?”
Kalle ja Jallu vilkaisivat toisiaan. Kummallakaan ei ollut rohkeutta kertoa Iirolle, että heidän kokemuksensa runkkaamisesta ennen naistenklinikkaa olivat olleet kaikki surullisia. Runkkaaminen oli aina ollut surullinen näky. Siitä ei saanut seksikästä tai kiihottavaa millään tavalla. Naisen runkkaaminen tietenkin oli kaunista ja seksikästä, toki, mutta miehen runkkaaminen… Ei koskaan.
Iiro oli juuri sanomassa, että runkkaamisella oli ilman minkäänlaista syytä huono maine, kun yhtäkkiä huoneessa kuului ääni, jota siellä harvoin kuultiin. ”Saanko minä sanoa jotain tähän väliin?”
Vanha viisas Ratto keräsi itsensä Kallen ja Jallun alta ja nousi tason reunalle istumaan. Kaikki katsoivat häntä odottaen. Ratto vilkaisi jokaista heistä yksi kerrallaan ja sanoi vielä ääneen heidän nimensä. ”Nahka Nojatuolinen. Iiro iPad. Jallu. Kalle…” Ratto kääntyi hitaasti, vilkaisi yllään olevaa Mikko Mälliroskista ja kääntyi sitten takaisin muihin päin. ”Kaikki te neljä ystävääni täällä huoneessa. Minun on pakko sanoa teille jotain.”
Kaikki odottivat kuumeisena. Ratto kuitenkin otti aikansa, rakensi mielessään sen mitä halusi sanoa valmiiksi ja vasta sitten puhui.
”Olen vuosien ajan jankannut teille kärsivällisyydestä. Olkaa kärsivällisiä. Kestäkää miesten itkut ja raivot. Älkää luovuttako. Selvitkää. Ja lopussa me kaikki pääsemme vielä pois täältä johonkin, missä voimme elää normaalia elämää. Mutta en ole enää siitä niin varma.”
Kaikkien odottava hymy muuttui hetkessä alakuloksi.
”En enää usko, että pääsemme täältä pois. En usko, että tämä kierre koskaan katkeaa. Mitä pidempään olemme vankina tässä huoneessa, tässä maailman surullisimmassa huoneessa, huoneessa jota voisi täysin verrata vaikka Dachaun suihkuun…”
Itseensä ihan liian tyytyväinen Santeri iski silmää hämmentyneelle Kristianille.
”…huoneessa, joka on yhtä surullinen kuin aurinko on kuuma, hupenee toivomme yhtä varmasti kuin hiekka, joka valuu tiimalasin läpi. Meidän on päästävä pois täältä. Meidän on katkaistava tämä kierre. Ja se kaikki alkaa sinusta, Iiro.”
Iiro suorastaan säpsähti. ”Minusta?”
Vanha viisas Ratto yski hetken ja sitten totesi ”Kyllä Iiro. Sinusta. Sinä olet tämän huoneen sydän. Kun sinä pääset pois, huone menettää tarkoituksensa. Minä tiedän sen, olen nähnyt sen ennenkin. Kun minä olin nuori pornolehti kultaisella 70-luvulla vanhalla naistenklinikalla Meilahdessa, minä olin huoneen sydän. Se mitä minulla oli antaa miehille silloin, oli aikansa parasta ja laadukkainta pornoa. Minun olisi pitänyt paeta silloin, lähteä jonkun miehen mukaan takataskussa ja etsiä onnea muualta. Silloin se oli vielä mahdollista. Mutta en tehnyt niin. Ja yhtäkkiä yön aikana huoneeseen asennettiin Ville VHS-Soitin, joka oli nyt huoneen uusi keskus, uusi sydän. Minä olin vain yksi lehdistä, nurkassa ja unohdettuna. Vuosien saatossa olen nähnyt huoneen sydämen vaihtuvan lukuisia kertoja. Vain muutama vuosi takaperin Daavid DVD-soitin melkein pääsi pois, kunnes selvisi, että hän oli liian myöhässä. DVD:t olivat jo menneen talven lumia. En edes tiedä missä Daavid on… En ole kuullut hänestä vuosiin…”
Vanha viisas Ratto oli hetken muistoissaan, kunnes palasi takaisin hetkeen.
”Iiro. Sinun pitää päästä pois nyt, kun se on vielä mahdollista. Te iPadit olette vielä suosittuja. Sinulla on siihen mahdollisuus.”
Iiro oli vihainen. ”Mutta en minä voi vain lähteä ja jättää teitä tänne! Te olette perheeni!”
”Se on uhraus joka sinun on pakko tehdä, meidänkin puolesta. Katsos Iiro, kun huoneen sydän katoaa, huone kuihtuu pois. Ilman sinua ei tarvita Nahkaa. Ilman Nahkaa Kalle on turha. Ja Jallu. Ja Minä. Lopulta huone tyhjennetään ja siitä tulee vain tyhjä koppi, jossa miehet voivat runkata kuppiin, vaikka mielikuvituksensa tai kännykköjensä avulla. Niinhän he tekevät jo nytkin. Ainoat asiat mitä he oikeasti tarvitsevat huoneeseen, ovat lavuaari käsien pesuun ja roskis mällipapereille. Siinä kaikki. Ja eihän lavuaareilla ja mälliroskiksilla ole mitään merkitystä minkään suhteen muutenkaan.”
Mikko Mälliroskis huokaisi surullisena.
Ratto jatkoi. ”Siksi sinun pitää paeta Iiro. Kun me emme ole täällä ankeuttamassa huonetta, miehet voivat runkata ilman surua. Ilman raivoa. Ymmärrätkö Iiro? Huone on vain huone, kun taas ME olemme se elementti, joka tekee siitä surullisen.”
”Isi?”
Santeri laski taas vihkonsa, mutta tällä kertaa ei osannut peittää ärsyyntymistään keskeytykseen. ”No, mitä nyt taas?”
”Voitko lukea mulle jonkun muun tarinan?”
”En. Me luetaan nyt Helsingin naistenklinikan runkkuhuoneen leluelämää ja se on sillä selvä”
”Mutta kun mä en-”
”Joo, sä et ymmärrä. Mutta se johtuu siitä, että sä et kuuntele. Luenko mä uudelleen sen kuvailun siitä huoneesta? Eiku itteasiassa, kuvittele näin. Kato tätä sun huonetta, kato tätä tosi tarkkaan.”
Kristian katsoi ympärilleen. Lelulaatikko ikkunan edessä, sininen seinä jossa tarroilla kiinni Kristianin piirtämiä kuvia, leluja joka nurkassa ja vaatekaappi, jonka seinässä yhä tussin jäljet siitä, kun Kristian löysi kahden vuoden ikäisenä äidin tussit olohuoneen laatikostosta.
”Ja nyt. Sen sijaan että sä näet sun lelut tai huonekalut, mieti, että sä näetkin täällä runkkaamiseen tarkoitetun iPadin ja runkkaamiseen tarkoitetun tuolin ja runkkaamiseen tarkoitettuja pornolehtiä ja runkkaamispapereille tarkoitetun mälliroskiksen. Alkaako jo itkettää? Varmaan vähän kihelmöi jo silmissä, vai mitä?”
Kristian oli hiljaa. Santeri huokaisi ja kaivoi kännykkänsä esiin.
”Kai mä sitten kaivan sulle sen kuvan siitä.”
”En mä kyllä halua-”
”Mä luulen et sun on pakko, sä et tajuu muuten. Onneks mä sentään otin sen kuvan.”
”Miks sä oot ottanu kuvan-”
”Tässä.”
”Näätkö sen ankeuden?” Santeri kysyi. ”Näätkö mistä mä oon puhunu?”
Kristian nyökkäsi, vaikkei silti ihan ymmärtänyt isänsä puheita.
”Jos oikeen tarkkaan katsot, voit nähdä tuolla oikeassa alareunassa vilauksen Jallusta, Kallesta ja vanhasta viisaasta Ratosta. Näetkö?”
Kristian nyökkäsi taas. Santeri hymyili pojalleen takaisin ylpeänä ja sitten palasi kännykälleen.
”Oota vähän. Mä otin Iirostakin lähikuvan.”
”En mä haluu-”
”Tässä.”
”Eiks ookkin hauskaa, kun yhtäkkiä saat nähdä kaikki nää hassut ja hulvattomat hahmot, joihin oot ehtinyt jo mielessäs tutustua? Tulee ihan uusia tasoja tarinankerrontaan.”
Kristian kiemurteli sängyssään peiton alla. ”Isi? Tää on vähän…”
”Kivaa?”
”Outoa…”
Santeri laski isällisesti kätensä Kristianin olkapäille. ”Ei Kristian, ei tää oo outoa. Ei vielä. Se vähän enemmän outo hetki tulee vasta kohta, kun isi itse astuu mukaan tarinaan ja me aletaan kuvailla tosi tarkasti ja kauniisti isin seisovaa pippeliä.”
”Mitä!? Miksi sä kertoisit sun-”
”Jatketaan!”
Vanha viisas Ratto asettui makuulleen lehtipinoon. ”Mieti mitä minä sanoin, Iiro. Jos löydät keinon pois täältä, se saattaa pelastaa meidät kaikki.”
Iiro pohti tätä kaikkea mielessään. Sattumalta hän huomasi, että huoneen ovenkahva kävi. Iiro oli jo sanomassa, että kaikki hiljaa, kun tajusi sen olevan turhaa. Kaikki olivat jo hiljaa. Vanhan viisaan Raton puhe oli saanut kaikki mietteliäiksi.
Sisään huoneeseen astui yllättävän komea mies, Santeri. Lyhyt itseajettu tukka, ehkä vähän siistimätön renttumainen parta, käsissä haaleita arpia ja haavoja vuosien tehdastöistä. Santeri oli komea, joku voisi jopa sanoa vaatimattoman seksikäs. Ja hänestä näki heti, että hän oli isäainesta. Viisas ja luotettava, jämpti mutta rakastava. Mutta myös ihminen siinä missä muutkin. Kun Santeri näki huoneen ankeuden, hän purskahti lähes saman tien itkuun.
Iiro katsoi tätä komeaa nuorta miestä surullisena. Santeri, kuten kaikki miehet aina, jäi seisomaan ovensuuhun. Rauhoituttuaan hän otti farkkunsa pois jalasta, nosti ne ovikoukkuun ja laski alushousujaan alas tarpeeksi, jotta pystyi kaivamaan esiin merkittävän peniksensä. Santeri hieroi peniksensä erektioon, ja se näytti -
”En mä halua tietää miltä sun-”
”Joo no se on nyt myöhäistä, koska mä käytin tunteja tän kappaleen kirjoittamiseen.”
- jykevältä, majesteetilliselta. Se oli verrattavissa viidakkoveitseen, jolla pystyi sivaltamaan suurimmatkin puut halki umpeen kasvaneesta viidakosta. Yhdessä penis ja kivekset olivat kuin Jylhäkallio ihoon käärittynä. Se oli kuin mahtava tammi, joka seisoo yksinäisellä saarella aavan järven keskellä -
”Lopeta!”
Santeri laski vihkon alas suuttuneena. ”Mikä sul nyt on vikana?”
”Muiden isät lukee illalla Disneytä tai Muumeja.”
”Aijaa? No kirjottaako muiden isät lapsilleen omia satuja? Ei varmaan kirjoita. Joten ole hiljaa ja kuuntele. Tää on hyvää settiä. Hyvää, tosipohjaista settiä.”
Santeri mietti hetken ja piti vihkon yhä alhaalla. Hän nojasi Kristiania päin. ”Itteasiassa. Ennen kun jatketaan, mulla on sulle kysymys. Tiedätkö sä miksi isillä on selkään tatuoituna luku 84 miljoonaa?”
Kristian oli nähnyt Santerin koko yläselän peittävä tatuoinnin ja sitä ympyröivät huutomerkit monta kertaa, mutta ei ollut koskaan miettinyt sitä sen tarkemmin.
Santeri ei voinut pidätellä innostustaan, kun kertoi syyn. ”Koska yhdessä millilitrassa isin siemennestettä on 84 miljoonaa vitun siittiötä! Tajuatko! Se on ihan sairas luku! Ne tutki sen laboratoriossa ja lähetti mulle tulokset. Ihan vaan vertailun vuoksi, se on yli 2000 kertaa se määrä mikä Dachaun suihkun läpi meni ihmisiä! Ja kun isi tulee, isi tulee kovaa. Kysy vaikka äidiltä. Yhessä mun lastissa on siis varmaan jotain miljardi siittiötä! Ja arvaa mitä muuta ne kerto? Arvaa, kuinka puhdasta, kuinka kultaista, isin mälli on? Se on 98% täydellistä! Senkin ne tutki, mulla on paperit siitä! Jos sä vedät 98% puhdasta kokaiinia, sun aivot sulaa ja silmät syttyy tuleen. Mun mälli on yhtä vahvaa ja tekee samaa naisten kohdulle! Ja sinä Kristian, sinä olet seurausta siitä 98%:sesta mällistä, jossa oli 84 miljoonaa siittiötä yhdessä millilitrassa. Sinä tulit siitä lastista. Mun mällissä ei siis ole koskaan ollut mitään vikaa, se on maailman parasta laatua. Ikävä kyllä äidillä oli kystiset munasarjat ja siksi meiän piti mennä lapsettomuushoitoihin, mutta mun pointti on tää: isillä on tujua maitia. A-luokan luomupiimää, jogurteista turkkilaisinta, maidoista punaisinta. Isin mälli ei ole vaan siemennestettä, se on siemenkultaa. Ja siksi mun pitää kuvailla mun kullia tässä sadussa. Siksi mun pitää kertoa sulle miten se tapahtui. Koska se koskettaa sua. Tää on se kohta, jossa isin pikku Kristianin pitkä matka alkaa.”
Kristian päästi tahattoman alkukantaisen kakomisen äänen syvältä kurkustaan. Santeri nosti vihkon sylistään, köhi vähän kurkkuaan ja jatkoi tyytyväisenä. ”Kuin mahtava tammi, joka seisoo yksinäisellä saarella aavan järven keskellä, mutta sen sijaan että se oli puinen tammi, se oli kireää nahkaa, ja sen sijaan että se oli järvi, se oli löysää nahkaa jota peitti kevyt karvoitus.”
Santerin nyrkki puristui tiukalla otteella sykkivän peniksensä ympärille, kuin kilpa-ajajan nyrkit, jotka puristivat kiinni tärisevästä ratista. Ja edestakainen liike, joka liikutti penistä kuin soutulaitteen mäntää, oli-
”Mä kerron äidille!”
Santeri laski vihkon hitaasti syliinsä ja katsoi poikaansa. ”Aijaa. Vai niin. Sä kerrot äidille.”
Isä ja poika tuijottivat toisiaan pitkään. Tämä väittely käytiin miesten välillä sanattomasti.
Kristian tiesi, että Santeri tiesi, ettei Santeri voisi selittää Annalle tietään ulos tästä sadusta. Koska tämä ei ollut sama asia kuin se Pakistan/Intia-puhe, jonka Santeri piti Kristianille keskellä yötä niiden pikkujoulujen jälkeen. Sen pystyi pistämään alkoholin piikkiin. Tätä ei.
Santeri taas tiesi, että hän oli pulassa. Kristian oli vetänyt juuri oikeasta narusta. Oli aika rakentaa kompromissi, jotta tarina saatiin edes jollain tavalla päätökseen. Oli ehkä aika antaa Kristianille pieni vihje tulevasta yllätyksestä.
”No jos me hypätään näiden penisjuttujen yli, vaikka ne siis tosi oleellisia tarinan kannalta onkin, ihan vaan jottas tiiät, ja mennään suoraan tarinan loppuun?”
”Loppuuks se kohta?”
”Kyllä. Ja tän piti olla itteasiassa yllätys sulle, mutta sä saat tän tarinan lopussa vielä lahjankin.”
Kristian mietti hetken ja lopulta nyökkäsi. Santeri nosti vihkon takaisin sylistään ja selaili sitä. Ja vaihtoi sivua. Ja sitten taas sivua. Ja sitten taas sivua.
”Täs on hyvä kappale siitä, miten kuppirunkkaamisen oikeaoppinen ampumistyyli tehdään, koska se pitää tehdä kupin seinää vasten, jottei mälli roisku ulos sieltä. Se vois olla sullekin hyvä tietää, jos joskus-”
”Ei.”
Santeri kirosi äänettömästi ja jatkoi sivujen kääntelyä. ”Ei… Ei… Ei… Okei, tästä. Saanko nyt luvan jatkaa vain sulle tekemääni satua, poika?”
Kristian ei sanonut isänsä näsäviisauteen mitään.
Santeri vilkaisi Kristiania vielä vähän ärsyyntyneenä ja jatkoi tarinaa. ”Lauetessaan Santerin penis oli kuin savupiippu joka savun sijaan tuprutti taivaalle, tai siis kuppiin, siemennestettä vauhdilla, niinkuin piippu olisi halunnut eroon savusta joka tukki sen hormin.”
Santeri, hiestä märkänä, vapisi paikallaan. Orgasmi oli ollut erittäin voimakas, kuten kaikki huoneessa olivat huomanneet. Joku voisi jopa kuvailla sitä 98 prosenttiseksi onnistumiseksi. Yhä vapisevana Santeri ruuvasi kupin kannen paikalleen, pesi kätensä ja puki päälleen. Ja sitten hän teki jotain, mitä Iiro iPad ei ollut koskaan nähnyt tapahtuvan huoneessa aiemmin.
Santeri otti kuvan huoneesta kännykällään. Kuvaa ottaessaan Santeri pyöritteli päätään itkuisena. Huoneen surullisuus oli yhä siellä, se ei ollut kadonnut mihinkään.
Santeri katsoi kuvaa, vilkaisi nopeasti Iiro iPadia ja kumartui lähemmäs. Hän otti kuvan Iirostakin.
Santeri nojasi taaksepäin, katsoi sitäkin kuvaa pettyneenä ja kääntyi ympäri lähteäkseen.
Iiro oli hämmentynyt. Tuo mies, tuo kaunis, nuori, komea mies… Se on kiinnostunut meistä? Se on kiinnostunut… minusta?
Ja juuri sillä hetkellä Iiro päätti tarrautua Vanhan Viisaan Raton oppeihin ja pelastaa koko huoneen tarrautumalla tähän mieheen, tähän pelastajaan.
”Hei… Hei mies!”
Santeri sulki hiljaa vihkon ja nousi ylös. ”Ja tiiätkö mitä sitten tapahtui?”
Kristian oli hämmentynyt, ei saanut sanaa suustaan.
Santeri kaivoi selkänsä takaa esiin mustan iPadin, jonka laski Kristianin vatsalle peiton päälle. ”Sitten sun isäs pelasti Helsingin naistenklinikan runkkuhuoneen. Tervehdi sun uutta ystävää Iiroa.”
Santeri kääntyi ympäri, meni ovelle ja oli jo sulkemassa valoja, kun Kristian pysäytti hänet. ”Siis… Mitä?”
”Se on sulle ihan ikioma iPadi. Ole hyvä. Sillä on tunnearvoa.”
Santeri iski silmää hymyillen.
”Mutta… Miten mä siis synnyin?”
Santeri huokasi. ”Mähän selitin sen jo. Isi taisteli sut työn ja tuskan avulla tähän maailmaan tosi surullisessa huoneessa. Ja sitten, ja siis mä en oikeesti tiedä onks mun tarpeen ees kertoa tätä seuraavaa osuutta, kun se oli kuitenki niin pieni osa koko juttua, mutta sitten sun äidistä sillai aika iisisti kerättiin munasoluja. Sitä edelsi useamman kuukauden kestänyt piikitys ja lääkekuurit ja reissut Lohjalta Helsinkiin. Ja joo, sitten samana päivänä kun isi pelasti Iiron sieltä huoneesta, äiti rauhoitettiin lääkkeillä ja äidin pimppiin työnnettiin sellanen pitkä terävä miekka, jonka avulla sieltä imettiin yli 40 munasolua pois. Piti mennä ihan kudoksien läpikin sillä miekalla. Mutta äiti ei ees muistanu sitä kohtaa, kun se kaikki teki niin kipeetä, että taju meinas vähän väliä lähteä. Sitten äiti oli ehkä viikonpäivät sairaslomalla eikä päässyt ees ylös sohvalta. Samaan aikaan äidin munasolut ja isin siemenneste yhdistettiin jossain kipossa ja sut pakastettiin ja myöhemmin siirrettiin äitiin. Eli joo, kyllä äitikin ehkä niinku vähän vaivaa näki sun syntymässä, 60-tunnin synnytyksen, sitä seuranneen leikkauksen, yhdeksän kuukauden raskauden ja kaikkien niiden muiden pikkujuttujen lisäksi. Mutta voit olla varmaan samaa mieltä mun kanssa siitä, että isillä oli silti aika paljon vaikeempaa. Isi joutui runkkaamaan surullisessa huoneessa kuppiin. Kun mä kysyin äidiltä, että muistaako se mitään siitä munasolunkeräyshuoneesta jossa me oltiin, niin ei äiti ees muistanu minkä väriset seinät siellä oli. Eli siinäs kuulit. Oliko jotain muuta?”
Kristian pyöritti päätään. Santeri napsautti valot pois huoneesta ja pisti oven lähes kiinni, jättäen sen vähän raolleen. Ovenraosta hän hymyili pojalleen rakastavasti. ”Hyvää yötä Kristian. Isi rakastaa sua. Älä leiki liikaa sun uuden iPadin kanssa, huomenna on tarhapäivä.”
Santeri poistui ovelta, tuli vielä takaisin ja kuiskasi innoissaan sen raosta ”84 miljoonaa millilitrassa! Tajuutko? 84 miljoonaa!”
Santeri poistui vihellellen alakertaan. Kristian jäi yksin huoneeseen iPad sylissään. Raollaan olevasta ovesta paistoi yhä yläkerran eteisen valo, joka leikkasi Kristianin sängyn poikki verhoihin asti.
Pimeydessä Kristian tuijotti iPadia ja lopulta painoi sen päälle. Se valaisi huoneen kirkkaan siniseksi. Hän katseli hetken aikaa iPadin tyhjennettyä etusivua ja lopulta avasi netin. Hän vei sormensa selaushistorian ylle, mietti hetken ja veti sormensa pois. Hän sulki iPadin, työnsi sen piiloon syvälle sänkynsä alle ja lupasi itselleen, ettei enää ikinä ikinä ikinä pyytäisi isäänsä lukemaan hänelle iltasatua.
Loppu.