Xanadu (1980) Platonin hengessä

13.11.2018

Hei Platonimainen dialogihahmo, joka kysyy aiheellisia kysymyksiä.

Hei Santeri, joka katsoo typeriä elokuvia ja sitten valittaa niistä blogissaan. Mistä tällä kertaa aloitetaan?

Itseasiassa haluaisin vähän muistella nuoruuttani näin alkuun.

Haluatko muistella sitä kuinka olit niin suosittu rippileirillä, että sinut rajattiin ulos yhteiskuvasta?

En, mutta kiitos muistutuksesta. Haluaisin muistella vähän omaa musiikkimakuani. Katsos Platonimainen dialogihenkilö, en ole koskaan ollut suuri nykymusiikin ystävä, en edes 90-luvulla, kun nykymusiikki koostui Bomfunk MCstä, Darudesta eikä mistään muusta. Silloin kun kaikki ystäväni kuuntelivat näitä legendoja, minä kuuntelin Beatlesia tai Rolling Stonesia. Ja yksi suurimmista hetkistä jotka muuttivat musiikin suuntaani oli, kun kuulin isäni vanhalta C-kasetilta Electric Light Orchestran biisin Telephone Line.

Mahtava biisi.

Upea. Loistava. Parhautta. Kuuntelin kyseisen ELO:n kasetin puhki ja hyppäsin täysillä bändin kelkkaan. Myöhemmin se rakkaus johti Yes:siin, joka johti Led Zeppeliniin joka johti Pink Floydiin, jossa vietin sitten noin kymmenen vuotta yhteen putkeen. Se kaikki alkoi ELO:sta.

On hienoa, että voimme keskustella jostain, joka ei ole valittamista.

Ja sitten toissapäivänä katsoin vaimoni kanssa ELO:n säveltämän kotivideon nimeltään Xanadu.

Ja sieltä se valitus tuli. Odotinkin jo sitä.

Tiedän. Elämä on valittamista. Siksi haluankin alkuun esitellä muutaman valikoidun giffin Xanadusta, ihan vaan jotta pääset vähän kärryille siitä, minkälainen elokuva on kyseessä:

Herran jumala.

Tiedän.

Xanadu näyttää siltä kuin se olisi seksivalistusvideo, jonka opettaja jättää luokan katsottavaksi siksi ajaksi kun käy itse vessassa tupakalla.

Eikä vaan näytä, vaan myös tuntuu. Koska Xanadun tarina, jos sitä haluaa tarinaksi kutsua, on samaa tasoa kuin näillä opetusvideoilla.

Kerro siitä.

Elokuvan päähenkilö, jolla oli varmasti joku nimi, on ruma muovinukkemainen nenäkäs ja otsakas mies joka haluaa kai maalata tauluja, mutta joka työssään saa maalata tauluja vain levyjen kansista. Tämä on miehen mielestä jostain syystä turhauttavaa.

Outo ongelma.

Kyllä. Miehen työpaikka on myös hyvin sitcom-henkinen, koska hänellä on kärkäs pomo, jonka kanssa ei tule toimeen, sekä työkaveri joka puhuu vain sarkastisesti. Kutsuin häntä Chandleriksi.

Mikään ei ole elokuvallisempaa kuin yksiulotteiset hahmot, jotka puhuvat vain sarkastisesti.

Tiedän. Jokatapauksessa, mies repii elokuvan alussa jonkun huonon tauluhahmotelmansa palasiksi ja heittää sen ulos ikkunasta, jossa paperin palat lentävät seinämaalaukseen, josta herää henkiin muutama nainen, jotka rullaluistelevat lentäen ympäri maapalloa.

Selvä.

Yksi näistä naisista on Olivia Newton-John, joka on helppo tunnistaa silmistä, jotka ovat kaksi kertaa suuremmat kuin yhdenkään ihmisen silmät maailmassa.

Nousin kesken elokuvan sohvalta ja kävin nopeasti keittiössä hakemassa juotavaa, jona aikana paljastui, että Newton-John oli Zeuksen tytär, muusa ja nyt Zeuksella oli avioriita vaimonsa Heran kanssa siitä saako Newton-John rullaluistella ihmisten keskuudessa tai jotain. Tämä kaikki yhden juomanhakureissun aikana.

Nopeaa toimintaa.

Kyllä. Elokuvan toinen miespääosa on haudasta ylös kaivettu Gene Kelly, jonka roolihahmo saa dementiakohtauksia ja haluaa perustaa 40-lukulaisen yöklubin. Pelottavan suuren nenän omaava päähenkilömme törmää Gene Kellyyn ja haluaa auttaa tätä unelman toteuttamisessa, mutta 40-lukulaisen yökerhon sijaan hän haluaa perustaa rock-klubin. Kymmenenminuuttisen jazz/rock -musikaalikohtauksen myötä kompromissi löytyy ja se johtaa rullaluisteludiskoon.

Aivan! Koska rullaluisteludisko yhdistää kaikki jazzin ja rockin parhaimmat puolet.

Tiedän. Onko mitään yhtä sulavan seksikästä kuin jazz tai tiukat diskospandexit?

Niinpä! Tai mikä muu huutaa vaarallisuutta samalla tavalla kuin rock musiikki tai rullaluistimet?

Sinä sen sanoit! Tässä sen kunniaksi giffi mustan miehen kaksintaitellusta peniksestä maailman tiukimmissa housuissa

Tuo penis muistuttaa minua David Bowien Labyrintista. Onko Xanadukin siis musikaali?

Aivan, unohdin sen. Elokuva todellakin on musikaali. Electric Light Orchestran säveltämä musikaali.

Oliko musiikki hyvää?

Todella hyvää. ELO on edelleen yksi parhaista.

Ja oliko musiikin kanssa kulkeva kuvitus hyvää.

Elokuvassa oli kohtaus jossa ELO:n All Over the Worldin soidessa Gene Kelly ja kumppanit menevät vaatekauppaan ja tulee se sama montaasi joka Nuijassa ja Tosinuijassa oli, kun ihmiset arvostelevat Gene Kellyn vaatteita. Ja aivan kuten Nuijassa ja Tosinuijassa, Gene päätyy oranssiin juhlapukuun.

Eli siinä olisi voinut olla parantamisen varaa.

Niinkin voisi sanoa.

Miten tarina jatkuu?

He perustavat rullaluisteludiskon. Sitten ruma mies ja Olivia Newton-John rakastuvat ja elokuva loppuu.

Vau. Ei mikään liian monimutkainen pätkä.

Ei, mutta yksinkertainen tarina kerrotaan niin monimutkaisesti kuin vain mahdollista. Tehdään pieni testi. Yritän nyt kuvailla muutaman Xanadun kohtauksen sisällön, jotta ymmärrät kuinka paljon kokaiinia elokuvan katseleminen todella vaatisi. Oletko valmis?

Kyllä.

Elokuvassa on kohtaus, jossa ruma isonenäinen mies ja Newton-John muuttuvat Disney-hahmoiksi, ja sen sijaan että mies olisi piirrettynä kaunis, animaattori käyttikin Disneyn arkistosta löytämäänsä natsikarikatyyriä juutalaisesta miehestä ja meni sillä.

Selvä, mutta-

Elokuvassa on kohtaus, jossa mies ja Newton-John istuvat puistonpenkille, joka on sijoitettu junaraiteille ja johon juna meinaa törmätä, joka on studiossa, jonka savukone käy ylikierroksilla.

Mutta-

Elokuvassa kohtaukset eivät vaihdu, ne VAIHTUVAT

Mitä vittua juuri –

Elokuvassa on kohtaus, jossa Gene Kelly puhuu gramofomille, saa dementiakohtauksen, muistelee 40-lukua, steppitanssii, ja myöhemmin saa toisen samanlaisen dementiakohtauksen.

Ehkä jos-

Elokuvan lopussa Olivia Newton-John muuttuu CatCatin Virpiksi…

…jonka jälkeen jokaiseksi suomalaiseksi euroviisuedustajaksi ikinä…

…jonka jälkeen Bonnie Tyleriksi…

…jonka jälkeen Dolly Partoniksi.

Ehkä jos CatCat-

Elokuvan lopussa on kohtaus, jossa nimikkobiisi Xanadu päättyy siihen kuinka yksi rullaluisteludiskon tanssijoista hirttää itsensä kattoon voimakkaasti.

Jos tulkitsit sen-

Mutta ehkä hirttoköysi ei -

Hyvä on. Ymmärrän yskän. Xanadu on kokemus.

Tiesin että ymmärtäisit.

Mistä noissa aiemmin nähdyissä oudoissa siirtymissä oikein oli kyse?

Aivan, epäilinkin että tarttuisit niihin, koska minä tartuin niihin läpi elokuvan ja sinä olet vain minun mielikuvitukseni tuotetta. Xanadu on täynnä outoja siirtymiä.

Kohtaukset vaihtuvat koko ajan tuolla tavoin. Leikkaaja varmaan löysi uudesta ohjelmistostaan hauskan näköisiä siirtymiä ja päätti käyttää niitä kaikkiin leikkauksiin.

Mutta olihan Tähtien Sodassakin outoja siirtymiä.

Tekikö Tähtien Sota koskaan tätä?

Ei.

Niinpä.

Kerro minulle, että Xanadussa oli tähtisiirtymä.

Olen niin kovin pahoillani, mutta ei ollut. Elokuvassa ei ollut tähtisiirtymää.

Oletko varma?

Ensimmäisen tajunnanräjäyttävän siirtymän nähtyäni huusin vaimolleni, että jos tässä elokuvassa ei ole tähtisiirtymää, on Jumala kuollut minulle. Läpi elokuvan huusin tähtisiirtymän perään ja lopussa, suuren finaalin koittaessa, rullaluistellaan tähden yllä.

Olin varma, että tuosta tähdestä lähtisi tähtisiirtymä.

Mutta ei?

Mutta ei.

Ehkä joku päivä näemme tähtisiirtymän elokuvassa.

Voimme vain toivoa.

No, Xanadu kuulostaa mielenkiintoiselta pätkältä. Kiitos tästä Santeri. Toivottavasti emme tapaa taas hetkeen.

Toivoa saa aina, Platonimainen dialogihahmo. Tässä vielä poistumismusiikiksi ELO:n Telephone Linea ja outo siirtymä.