SEURAAVA MARATON - MITÄ MEILLE TAPAHTUU?
MARRASKUU 2014
Kolme päivää, sitten se taas alkaa. On mahdoton arvata mitä tapahtuu. Mutta yksi kysymys on kyllä leijunut jo pitkään ilmassa: Miksi me yhä pidetään maratoneja? Mitään hyvää näistä ei seuraa, se ollaan jo opittu, joten miksi me yhä osallistutaan näihin?
Maratonit ovat vähän niin kuin jos joutuisit vankilaan syyttömänä ja niiden monien synkkien vuosien aikana vakuutat itsellesi, että olet sittenkin syyllinen siihen tekoon. Se hetki kun tajuat tekeväsi sitä itsellesi, siitä meidän maratonit koostuvat. Se on se päällimmäinen tunne näissä. Se tunne kun suorastaan haluaa satuttaa itseään. Meidän pitäisi ottaa kuva itsestämme ennen kuin maratoni alkaa ja kuva kun se on loppunut. Jokainen on kadottanut jotain niiden kuvien välissä ja se varmasti näkyy.
Ja nyt se tapahtuu taas, tällä kertaa Markuksen kotona Kalliossa. Se on ihan sama kuin menisi miinakentälle dokaamaan. Hyvin se ei pääty.
Itse uskon, että viikonloppuna sydämeni joko pettää tai sitten suorastaan räjähtää. On aika todennäköistä, että en tästä enää hengissä selviä. Ja hauskinta on se, että voisin estää kuolemani vain sanomalla että "hei jätkät, mä en tuu tällä kertaa". Ja silti, en missään olosuhteissa tee sitä. Tiedän, että seuraavassa maratonissa tulen huutamaan onnesta kun homosääntö täyttyy ja selviää, että pitää vetää leffan jälkeen tequila. Tiedän, että huudan "MONTAASI!" ja riennän kittaamaan jallua. Tiedän, että jollain sairaalla tavalla tulen nauttimaan siitä maratonista aivan helvetisti.