Olin vähän aikaa sitten Citymarketissa ja selailin siellä olevia kirjoja. Satuin hyllylle jossa näin seuraavat teokset rivissä:

On hienoa, että Auschwitzista kirjoitetaan kirjoja näinkin paljon. Uskon vakaasti siihen, että mitä enemmän Holokaustista puhutaan, sitä parempi. Ja mielestäni on vielä hienompaa, että Auschwitz-kirjoilla on nyt selvästi kysyntää. Pelkästään näitä kirjoja selaillessa voi huomata, että monet kirjailijat yrittävät päästä käsiksi tähän tuoreeseen markkinarakoon ja tuoda kotiin rahaa keksimällä uusia näkökulmia Auschwitziin ja Holokaustiin.

Kirjailijat, kuten vaikka minä. Koska minä tiedän erään Auschwitziin sijoittuvan tositarinan, jota kukaan muu ei tiedä.

Joten tässä muutama valittu ote tulevasta tosipohjaisesta romaanistani, nimeltään Auschwitzin barista. Olkaa hyvä:

Auschwitzin barista

Nikolas tiesi olevansa erityinen jo pienenä poikana Varsovassa. Lapsena hän usein linnoittautui keittiöön, jossa valmisti kuumia ja kylmiä espressopohjaisia juomia ja tarjoili niitä vanhemmilleen ja sukulaisilleen. ”Tästä pojasta tulee vielä jotain suurta” isällä oli tapana sanoa. ”Kuten tarjoilija tai barista.”

Saisinko maitoa kahviini?” täti Margaret pyysi nuorelta Nikolasilta saatuaan häneltä höyryävän kupillisen espresso latte macchiatoa. Nikolas järkyttyi. Eikö täti Margaret tiennyt, että espresso latte macchiato on juoma, jossa espresso on kasattu kevyesti vaahdotetun maidon päälle. Lisämaito pilaisi makukokemuksen täysin ja hävittäisi kaikki Nikolasin kahville asettamansa tavoitteet. Ei hän käyttänyt aikaa ja vaivaa oikeaoppisen latte macchiaton valmistamiseen vain, jotta se voitaisiin sotkea tunnistamattomaksi maidolla.

Saisinko maitoa kahviini? Saisinko sokeria kahviini? Nämä ovat kysymyksiä, joita kaikki baristat vihaavat. Mutta yli kaiken he vihaavat sitä, kun joku tulee kahvilaan ja tilaa yhden Juhla Mokasta valmistetun kahvin. Ei ole olemassa baristaa, joka saisi Juhla Mokasta aikaiseksi juomakelpoisen kahvin.

Juhla Mokka oli aina mielestäni baristojen suurin vihollinen” Nikolas muisteli myöhemmin. ”Juhla Mokka sekä tietysti natsit.”

Juna lähestyi pääteasemaa ja kauhu kasvoi valtavaksi. Huhut valintaprosessista, savupiipuista ja kadonneista sukulaisista sekä ystävistä olivat levinneet jo kaikkien korviin. Nikolas änki tiensä junanvaunun reunalle ja vilkaisi yläreunan ahtaasta ikkuna-aukosta heidän määränpäätään. Laakea punatiilinen rakennus lähestyi uhkaavasti. Taloa ympäröivä ilma oli sumuinen ja kaikkialla leijui kuoleman haju. Kun juna alitti pääportit, eteen aukesi tuskallinen näky. Piha oli täynnä mustapukuisia vartijoita jotka pitivät väkivalloin vangit ruodussa. Horisonttiin asti näkyi vain barakkeja ja piikkilankaa. Nikolas laskeutui alas junan yläikkunalta ja pyöritti epätoivoisena päätään.

Ei kahvilan kahvilaa…

Täyteen ängetyn barakin nurkassa Nikolas piti yllä tulta ja keitti espressoa, jonka vaahtoavalle pinnalle hän yritti luoda latte art-kuviointia maitovaahdosta.

Miksi et käytä suklaakastiketta?” ehdotti Ismail, tuvan vanhin. ”Suklaakastikkeella kuvioinnin luominen kahvin pinnalle olisi huomattavasti helpompaa.

Nikolas vilkaisi Ismailia ja sanoi ”Työni ei ole tarkoituskaan olla helppoa. Jos se olisi helppoa, kuka tahansa osaisi tehdä mitä minä teen.

Ismail heilautti kättään väheksyvästi ja käveli poispäin. ”Kuvitteletko työstäsi olevan muka jotain apua täällä, barista? Olet vain yksi kuollut mies toisten joukossa.”

Nikolas huusi tuvan vanhimman perään itsevarmasti ”Katso vain, Ismail. Katso vain. Minä aion baristoida tieni pois Auschwitzista!”

Menetettyään tulentekovälineet ja suurimman osan kahvipavuistaan, Nikolas oli vaipua epätoivoon. Ilman tulta, ei hän voinut keittää vettä ja luoda espressoa pakottamalla lähes kiehuva vesi 8-18 barin paineella hienoksi jauhetun kahvijauheen läpi 20-30 sekunnin ajan. Ja ilman espressoa, ei Auschwitzista ollut poispääsyä.

Mutta epätoivo vain voimaannutti Nikolasia. Mitä hänen isä, rakas edesmennyt isä, olisi ajatellut epätoivoon vaipumisesta. ”Tästä pojasta tulee vielä jotain suurta” oli isä sanonut jo vuosia sitten. ”Kuten tarjoilija tai barista.

Minä olen barista” Nikolas jyrisi ja kasasi itsensä. Hän marssi välittömästi ystävänsä Clauden luokse ja sanoi ”Tarvitsen paikan, jossa voin keittää vettä. Onko täällä missään vedenkeittimiä tai helloja?

Surullisesti, kyynel silmäkulmassa, Claude sanoi ”Ei, mutta täällä on kyllä uuneja...

Nikolas pyöritti päätään. ”Ei ei ei. Ei vettä voi keittää uunissa. Siinä ei olisi mitään järkeä.

Nikolasin cappucinot olivat suoranainen menestys vartijoiden keskuudessa. Niiden ansiosta hänen barakkinsa asukkaat saivat erityisvapauksia, joista muiden barakkien asukkaat pystyivät vain haaveilla. Mutta onni olisi lyhytaikaista, sillä Nikolasin kahvipapuvarastot hupenivat vauhdilla. Keitettyään viimeiset pavut ja luotuaan niillä caffe latten maitovaahdotetun latte art -kuvioinnin kera, olivat Nikolasin barista-päivät Auschwitzissa tulleet päätökseensä.

Nikolasin tietämättä vartija, jolla hän viimeisen caffe latten valmisti, ei kehdannut juoda sitä. Juoman koostumus, sen kauneus, oli liikaa hänelle. Joten vartija päätti kiikuttaa juoman keskitysleirin arvostetuimmalle barista-asiantuntijalle ja kahviauktoriteetille: Joseph Mengelelle.

Nikolas ei tiennyt mitä tehdä. Mengele vaati häneltä uuden caffe latten luvaten, että jos se olisi yhtä hyvä tai jopa parempi kuin edellinen, hän ottaisi Nikolasin mukaansa kansainväliseen baristojen kokoontumiseen Baristadosin -saarelle Karibialle, jonne oli lähdössä jo ensi viikolla. Nikolas tiesi, että sieltä pakeneminen Yhdysvaltoihin olisi helpompaa kuin corretton tai espresso romanon valmistaminen.

Nikolasilla oli avautunut suora tie vapauteen, jos hän vain pystyisi valmistamaan Mengelelle yhden caffe latten. Mutta hänellä ei ollut enää aineksia edes puolikkaaseen cappucinoon. Ja jos hän ei onnistuisi caffe latten valmistuksessa, olisi Nikolas sekä kaikki hänen tupansa asukkaat vaarassa joutua välittömästi kaasukammioon. Joten Nikolas ryhtyi tuumasta toimeen.

Koska Auschwitzissa ei kasvatettu kahvipapuja eikä sodan vuoksi kahvipapuja saanut mistään, oli minun keksittävä jotain, jolla saisin aikaiseksi kahvin maun ilman kahvia. Ja sitten minun pitäisi luoda siitä vielä upea espressopohjainen juoma. Haastetta riitti, tiesin sen.

Mikään ei ollut vaarallisempaa, kuin paeta yöllä omasta barakistaan ja murtautua vartijoiden kasarmille, mutta sen Nikolas ja Claude silti tekivät. He piileskelivät varjoissa, ottivat oman aikansa ja onnistuivat lopulta hiipimään sisään autioon vartijoiden tupaan. He etsivät vartijoiden omaisuuksien keskeltä jotain, jolla voisivat simuloida kahvin makua.

Täällä on homeinen kirja ja vähän suklaata… Ehkä jos kirjan murskaisi palasiksi ja suklaan sekottaisi siihen…” Nikolas mietti epätoivoisena.

Claude penkoi toisen vartijan omaisuutta. ”Täällä on vain vaatteita, tupakkaa sekä ulosteesta valmistettu tiiliskivi.”

Nikolas hämmentyi. Ulosteesta valmistettu tiiliskivi? Voisiko se olla…?

Hän ryntäsi Clauden luo ja melkein hyppäsi ilmaan onnesta. ”Claude, voisin suudella sinua! Jos sulatan tuon esineen, jota sinä luulet ulosteesta valmistetuksi tiiliskiveksi, saan aikaiseksi todella etäisen kahvin maun.

Claude ei ymmärtänyt. ”Mitä tarkoitat, Nikolas?

Nikolas hymyili onnellisena ja piti esinettä rintaansa vasten. ”Claude… Tämä ei ole ulosteesta valmistettu tiiliskivi. Tämä on ulosteesta valmistettu kahvipaketti. Ja me baristat, me kutsumme sitä Juhla Mokaksi.

Tehtävä oli lähes mahdoton, Nikolas tiesi sen. Juhla Mokka oli enemmän värjättyä sahanpurua kuin kahvia. Ja itseään kunnioittavana baristana ei Nikolas voinut sietää tilannettaan. Miten hän muka onnistuisi luomaan erinomaisen espressopohjaisen kahvijuoman tästä jauhetusta kuravellistä? Hän oli ollut aivan liian optimistinen vartijoiden tuvassa. Parempi mahdollisuus kahvin valmistamiseen olisi tonkia leirin käymälöistä jo kertaalleen ulostettua espressoa ja toivoa niissä olevan vielä mukana edes vähän kahvin esanssia. Mutta hänellä ei ollut enää aikaa siihen.

Epätoivo ei ollut koskaan ollut yhtä suuri. Mutta juuri sillä hetkellä vanha Ismail laski kätensä Nikolasin olkapäälle ja sanoi ” Työsi ei ole tarkoituskaan olla helppoa. Jos se olisi helppoa, kuka tahansa osaisi tehdä mitä sinä teet.”

Nikolas kääntyi ympäri. Koko tupa, kaikki vangit katsoivat häntä luottavaisena. Nikolas liikuttui ja pyyhki kyyneleen poskeltaan. Hän sanoi ”En tiedä vielä, miten sen teen… Mutta minä aion onnistua tehtävässäni muuttaa Juhla Mokan oikeaksi kahviksi. Minä aion keksiä tähän ongelmaani lopullisen ratkaisun, lupaan sen.

Miten Nikolas onnistuu mahdottomassa tehtävässään? Pääseekö hän Baristadosin saarelle Karibialle vai pettääkö Mengele lupauksensa? Suostuuko Juhla Mokka mainostamaan kirjaani? Tämä kaikki ja paljon muuta selviää, kun Auschwitzin barista julkaistaan lähiaikoina Citymarketeissa kautta maailman.

Myönnän, että on vähän epäselvää eettiseltä kantilta onko Holokaustin hyväksikäyttäminen oman talouden edistämiseksi hyväksyttävää vai ei. Toisaalta on väärin, että ihmiskunnan kauheimmalla tragedialla tekee itselleen rahaa. Mutta toisaalta on myös väärin, että minulla ei ole Auschwitz-rahaa jolla voin ostaa perheelleni uima-altaan. On paha sanoa, miten tässä tilanteessa pitäisi toimia. Loppupeleissä asiaa pitkään ja hartaasti mietittyäni päädyin lopputulokseen, että Suomen kesällä on ainakin kaksi viikkoa ihan liian lämmintä ja halusin uima-altaan.

Ja sitten päätin, että haluan kartanon uima-altaani ympärille. Joten muista seurata Citymarketin Auschwitz-kirjahyllyä myös tulevien Auschwitz-kirjojeni puolesta: