Blogiteksti urheilusta

21.5.2017

En ymmärrä urheilua. Ymmärrän täysin voittamisen merkityksen ja sen kuinka pitää jatkuvasti todistaa olevansa parempi kuin muut ihmiset, koska se on normaalia elämää, mutta en ymmärrä miten jonkun pallon perässä juokseminen vakuuttaa muut sinun parhaudestasi. Jos minä haluan näyttää olevani paras, minä kiusaan Indonesialaista gangsteria tai Salkkarielokuvaa. Minä en sen sijaan juokse sataa metriä alle kymmeneen sekuntiin, koska se kuulostaa siltä, että se vaatisi harjoittelua ja lihaskuntoa. Ja lisäksi se kuulostaa tylsältä, koska kaikki urheilu on tylsää.

Ja siinä oli ihan tarpeeksi alustusta blogitekstiini urheilusta.

Jalkapallomatsi on 90 minuuttia kestävä jännitysnäytelmä ilman jännitystä. Ehkä joku tekee maalin, mutta yleensä ei. Jos joku ihmeen kaupalla tekeekin maalin, on se luultavasti vahinko jota juhlitaan joukkueen kesken ihan liikaa.

Peli etenee seuraavasti: pelaajat juoksevat sata metriä oikealle, sitten joku vie pallon ja he juoksevat sata metriä vasemmalle. Vasemmalla puolella kenttää joku vie taas pallon, jonka jälkeen pelaajat juoksevat taas sata metriä oikealle. Mikäli joku pääsee läpi puolustuksesta, pääsee hän yrittämään maalia. Yleensä tässä kohtaa kyseinen pelaaja kuitenkin päättää himmailla ja syöttää toiselle pelaajalle jolla on parempi paikka tehdä maali, mutta koska siellä on aina vastustajan puolustaja, nappaa puolustaja pallon ja sitten juostaan taas sata metriä oikealle tai vasemmalle, riippuen siitä ollaanko kentän vasemmalla vai oikealla puolella. Jalkapallon mielenkiintoisin hetki on toisen erän alku, kun pelaajat jaksavat juosta sata metriä oikealle ja vasemmalla nopeammin, koska ovat levänneet.

Kun ala-asteella pelattiin jalkapalloa, minun roolini oli nojailla vastustajan maalilla tolppaan ja häiritä maalivahtia. Kun sain maalivahdin menettämään mielenkiinnon peliin, huusin joukkueelleni olevani valmis, jonka jälkeen pallo syötettiin minulle ja jalkaa hennosti kääntämällä ohjasin sen maaliin maalivahdin ohi. En koskaan liikkunut tolpalta askeltakaan.

Pelasin myös joskus jossain Lohjan junnuissa tai vastaavissa. Olin ehkä viiden vanha. Jossain vaiheessa valmentaja käski meidän pelaajien juosta ylöspäin ja me katsoimme taivaalle. Saimme pronssimitalin yrityksestä.

Kävin kerran katsomassa kaverini peliä Turussa. Hän pelasi kai kolmannessa, neljännessä, viidennessä tai kuudennessa divarissa, en muista sen tarkemmin. Se oli kuitenkin joku divaripeli. Pelin loppua kohti kaverini joukkue teki maalin, mutta tuomari ei jostain helvetin syystä nähnyt sitä, joten hän ei viheltänyt pilliin. Kun kaverini joukkue juhli maalia, tajusi vastustajajoukkue tuomarin mokan, otti pallon, hyökkäsi ja teki maalin. Seurasi älämölöä, jonka päätteeksi tuomari teki päätöksen: Molemmat maalit hyväksyttiin.

Hetkeä myöhemmin pelin jatkuessa tuomari katsoi taivaalle, jolloin vastustajan joukkueen pelaaja hyppäsi maahan mahaansa valittaen ja väitti, että vastustajajoukkueen pelaaja oli lyönyt häntä. Kaverini joukkueen pelaaja sai punaisen kortin. Sitten heitä oli yksi vähemmän juoksemassa oikealle, sitten vasemmalla, sitten oikealle ja sitten taas vasemmalle.

Kaikista lajeista joista tässä blogissa puhun, jääkiekko on ehkä lähimpänä urheilua. Se kuitenkin vaatii jo vähän taitoa ja pelisilmää, siinä ei riitä pelkkä juokseminen vasemmalle tai oikealle.

Kun koulussa pelattiin lätkää, minä olin se joka luisteli kaukalon reunoilla ja pidin niistä kiinni. Luistimia jotka sopivat minun jalkoihini ei ole olemassa. Joko ne puristivat niin paljon, ettei veri kulkenut ja jouduin liikkumaan kaukalosta tukea pitäen, tai sitten ne olivat niin löysät, että pysyivät hädin tuskin jalassa ja jouduin liikkumaan kaukalosta tukea pitäen.

Pidän kyllä tiettyyn pisteeseen asti lätkän katsomisesta. Ensimmäisen erän ainakin jaksan katsoa ilman valittamista. Toisen erän alussa alan havahtua siihen, että peli kestää vielä 40 minuuttia ja väliajat, jolloin alan miettiä mitä muuta voisin tehdä siinä samassa ajassa. Voisin ainakin pelata kaksi täyttä peliä NHL:ää pleikkarilla. Jos olen hallissa katsomassa peliä, tämä on yleensä se kohta kun lähden kaljalle.

Olin kerran joskus 1998 tai 1999 katsomassa Karjala-turnausta Hartwalilla isäni ja kaverini kanssa, kun joku jota en nyt muista (se oli ehkä Saku Koivu tai Sami Kapanen), löi kiekon maalin ylärimaan, josta se lensi korkealle suojaverkon yli ja laskeutui suht uhkaavasti kohti minun päätäni. Isäni nappasi sen kiekon kiinni viisi senttiä otsastani ja pelasti näin henkeni. Toisaalta isäni ei ymmärrä vieläkään kuka se murhaaja Mementossa oli, joten minun mielestäni olemme tasoissa.

Muistan vieläkin elävästi kun se kiekko tuli vauhdilla kohti. En tehnyt minkäänlaista liikettä väistääkseni sitä. Tämäkin saattaa olla merkki siitä, että minua ei ole luotu jääkiekkoilijaksi.

En ole vieläkään varma onko salibandy ja sähly sama asia, koska ne kuulostavat samalta. Kerran kun olin yläasteella, opettaja sanoi että tänään pelataan salibandyä, johon minä sanoin että vihaan sählyä, jolloin luokkakaverini nauroi minulle ja kutsui idiootiksi joka ei erota salibandyä sählystä. Samainen luokkakaveri tosin katosi myöhemmin Pohjanmaalle, jossa poltti jostain syystä veneitä, joten en tiedä kannattiko siitä haukkumisesta ottaa liikaa itseensä. Hän myös tulosti kerran ATK-tunnilla kymmeniä sivuja ohjeita kannabiksen viljelyyn. Oletan että hän on nykyään pankkiiri.

Olen kerran pelannut sählyä joukkueessa. Olin tuolloin töissä Turussa firmassa joka budjasi meille sählyjoukkueen tilat, kunhan vain suostuimme käyttämään firman nimeä jollain tavalla joukkueen nimessä. Firman nimi oli Hit Finland Oy.

Shit Finland Oy kokoontui kerran viikossa jonkun koulun liikuntasalissa pelaamassa. Se oli ihan hauskaa. Ostin sitä varten jopa sählymailan, ja sitten kun muistin että en osannut pelata koko peliä, ostin maalivahdin hanskat. Suht nopeasti selvisi, että maalivahti saa sählyssä todella paljon osumia päähän, joten palasin suht nopeasti mailan varteen. Siitä eteenpäin päätin myös maalien sijaan tähdätä aina maalivahtia päähän.

Viimeisen kerran pelasin sählyä, kun kävimme joukkueena jossain turnauksessa. Sitä turnausta ennen olin luullut sählyn olevan hauskaa. Siellä tosin selvisi, että sählyssä ei olekaan kyse hauskanpidosta, koska sählyssä pitää antaa kaikkensa ja voittaa. Turnaus meni mielestäni suht hyvin, hävisimme ja tipahdimme heti ensimmäisen pelin jälkeen jatkosta. Lisäksi minä sain vahingossa syöttöpisteen ja voitin myös siinä ohessa jäähykuninkuuden. Jossain vaiheessa peliä minulla oli tylsää, joten aloin laskea katossa olevia pylväitä. Pääsin noin kahteenkymmeneen kun joku löi pallon minun käteeni. Tuomarina toimi mekkoa käyttävä BB-Kaki joka antoi minulle siitä jäähyn. Istuin koko jäähyn BB-Kakin vieressä ja mumisin, että jos hän kerran haluaa käyttää mekkoa niin ajaisi edes parran pois, tai sitten käyttäisi vain housuja. Istuin myös ihan liian lähellä BB-Kakia ja voin kertoa, että hän haisi kakalta. Uskoisin, että mekon alta hajut leviävät väkevämmin ilmaan kuin housujen alta. Tämä on myös hyvä syy käyttää housuja mekon sijaan, BB-Kaki.

Vuoden ajan ylä-asteella minun liikunnanopettajani oli eräs venäläinen mies, Mihail. Mihail oli aika vaikeaselkoinen tyyppi ja kevyesti yksi rumimmista ilmestyksistä mitä olen koskaan nähnyt. Hörökorvat, hampaat jotka sojottivat minne sattuivat ja leuka joka näytti siltä kuin sinne olisi piilotettu kaksi golfpalloa. Lisäksi hänellä oli pituutta varmaan pari metriä.

Mihail puhui hädintuskin Suomea eikä osannut tunnistaa valheita. Tämä selvisi meille vuoden ensimmäisellä liikuntatunnilla. Hän kysyi, että ketkä meistä olivat tarkkiksella ja siksi vapautettu raskaammasta liikunnasta. Kaikki tarkkislaiset sekä minä ja pari kaveriani nousimme esiin. Seuraavat puoli vuotta muiden juostessa Coopperin testejä tai pelatessa jalkapalloa, me kävimme kävelyillä ja joskus kaupassa. Minä ostin kerran jäätelön ja söin sen puiston penkillä. Se oli hyvä liikunnantunti.

Joskus talven aikana jäimme kuitenkin kiinni valheestamme ja meidät palautettiin normaaleille tunneille. Tuon talven teema oli koripallo, koska Mihail valmensi Lohjalla jotain divaritasoista koripallojoukkuetta. Hän oli yksi surkeimmista valmentajista maailmassa, ja uskon tuon divarijoukkueen olevan tästä kanssani samaa mieltä, koska heidän kausi meni Mihailin ansiosta täysin vituiksi.

En muista paljoa koripallosta, koska en ikinä oppinut sen paskalajin sääntöjä. Palloa ei saa kuljettaa kädessä, mutta sitä ei myöskään saa kuljettaa pomputtamalla enempää kuin kaksi askelta tai jotain? Siltä se ainakin tuntui, koska aina kun sain pallon ja lähdin viemään sitä eteenpäin, Mihail puhalsi pilliin ja huusi että ”Nej, pokhemu, mitä sinä tehdä!?”. Lopulta päätin, että aina kun sain pallon, minä vain yritin suoraan heittää sen pois ihan mihin suuntaan tahansa, koska se ainakin oli sallittua. Olin muuten aina se viimeinen joka valittiin joukkueeseen.

Tuona samaisena talvena vanhempani kävivät Thaimaassa ja toivat sieltä tuliaisiksi durian-karkkeja, jotka on valmistettu ihmisen kakalta maistuvasta durian-hedelmästä. Maistoin yhtä karkkia ja jouduin käydä oksentamassa. Muutamaa päivää myöhemmin luokkakaverini Antti kävi kylässä. Annoin hänelle yhden karkin, jonka vuoksi Antti joutui myös oksentamaan. Seuraavalla liikunnantunnilla Antti löi vetoa Mihailin kanssa siitä, ettei tämä pystynyt heittämään koria kolmen metrin päästä. Mihail heitti korin helposti ja voitti näin Antilta yhden durian-karkin. Hän pisti sen ylpeänä taskuunsa ja sanoi syövänsä sen myöhemmin. Hän hymyili kuin voittaja sanoessaan sen. Niin hymyilimme myös Antti ja minä.

Muutamaa vuotta myöhemmin heitin samoja durian-karkkeja myös penkkareissa lapsille.

Sulkapallo on hauska laji niin kauan kun sääntöjä ei tarvitse noudattaa. Olen kerran pelannut erästä sääntönatsia vastaan sulkkista ja se oli kaikinpuolin perseestä. Hän varmaan katsoi niitä lattiaan piirrettyjä viivoja enemmän kuin itse palloa.

Viime Juhannuksena pelasin vaimoni veljeä vastaan sulkkista, kun hänen jalka petti alta. Jouduimme lähtemään sairaalaan, jonka toiminnasta ehdinkin jo tuolloin kirjoittaa oman blogin. Tuossa blogissa mainitsin epäilleeni Pekan jalan venähtäneen. Se ei kuitenkaan ollut näin, sillä myöhemmin selvisi että jalka oli murtunut. Pekka vietti koko loppukesän ja alkusyksyn kipsin ja keppien kanssa. Viime jouluna minä ostin hänelle lahjaksi sulkkismailan, palloja ja kävelykepin. Odotan kuumeisesti revanssia, koska ainakaan Pekka ei ollut sulkapallossa mikään sääntönatsi.

Olen älykäs tyyppi. Olen kouluja käynyt mies, pitkän matematiikan lukenut ja sen lukiossakin kirjoittanut wunderkind. Olen Mensan testien mukaan viiden pisteen päässä nerosta, ja tein sen testin eräänä lauantaiaamuna krapulassa kun en saanut unta. Jos tekisin sen testin nyt uudestaan, saisin varmaan aikaiseksi uuden Mensaennätyksen joka räjäyttäisi Mensakoneen ja tuhoaisi maapallon. Ja silti vuosienkaan jälkeen en ymmärrä Tenniksen pistelogiikkaa.

Tenniksessä voi saada pisteitä vain kun on voittanut kaksi peliä putkeen, ja niitä saa 15 tai 30 kerralla riippuen toisen pelaajan pisteistä. Kun pieni mies kentän laidalla huutaa rakastavasi sinua, tarkoittaa se pelipalloa, kunhan rakkaus on vähintään 15 pistettä kauempana kuin edellisen pelaajan rakkaus. Ensimmäinen joka voittaa pienen miehen rakkauden on mestari. Yksi peli voi myös kestää jotain kolmesta minuutista kuuteen viikkoon.

Kun tuota pyörittelee hetken päässään, alkaa jalkapallon edestakasjuokseminen tuntua jo ihan hyvältä idealta.

Golf on näennäisesti urheilua. Sitä pelatessa tulee hiki ja syntyy viha ihmiskuntaa kohtaan, joten lasketaan sekin nyt mukaan. Olen jo kertonut aiemmin hieman golfhistoriastani, mutta siinä tekstissä en kertonut tarinaa siitä kuinka löin kerran pallon Lauri Karhuvaaran golfkärryn kylkeen.

Löin kerran pallon Lauri Karhuvaaran golfkärryn kylkeen. Vika oli täysin minun, koska pallo lensi jotenkin kummasti 90 astetta väärään suuntaan toiselle kentälle, jossa Lauri kärrynsä kanssa oli. Lauri sanoi, että vahinkoja sattuu. Oli myös aamu kun tämä tapahtui, joten kun kävin kärryllä pyytämässä anteeksi, toivotin hänelle hyvää huomenta Suomea. Lauri ei tosin tuntunut tajuavan tätä. Nyt kun miettii uudestaan koko tapahtumaketjua, voi olla että kyseessä olikin itseasiassa vain joku Lauri Karhuvaaran näköinen mies jonka golfkärryn kylkeen löin pallon. Siisti tarina silti.

Kerran 15-vuotiaana olin kaverin kanssa Puuhamaassa, jossa sai ajaa golfkärryllä kenttää ympäri. Se oli eräänlainen Nascar-rata siinä mielessä, että se oli laaja ovaalin muotoinen kenttä eikä siellä ollut mitään esteitä. Siellä ei voi siis millään tavalla törmätä mihinkään. Nyt kun se on todettu ääneen, voin kertoa että vahingossa onnistuin ajamaan sen kärryn suoraan kentän keskellä sijaitsevaa latoa päin.

Ihmiset tuijottivat minua ja kaveriani todella vihaisesti jonosta, varsinkin kun golfkärryjä oli vain kaksi ja nyt toinen niistä oli kai menossa korjaukseen. Siellä oli myös useampi työntekijä irrottamassa kärryä ladosta. Yksi niistä käski minua peruuttamaan, jolloin ajoin kärryn uudestaan latoa päin. Tämän episodin jälkeen lähdin ajamaan kartingia. Sekään ei mennyt hyvin.

Golf on siitä vittumainen laji, että jos tavoite on lyödä pallo reikään, se lentää aina ihan muualle, mutta jos tavoite ei ole lyödä palloa kohti jotain, se lentää aina suoraan sinne. Löin kerran pallon suoraan traktorin kylkeen kun minulle sanottiin, että vältä sitä traktoria. Siellä oli työmies sisällä. Koska tämä tapahtui kuitenkin Thaimaassa ja työmies oli Malesiasta, ei siitä koitunut minulle ongelmia, pelkästään vihainen katse yhdeltä Malesialaiselta.

Löin myös kerran pallon hevosen ali. Silloin vika ei tosin ollut minun, vaan vika oli sen kusipään joka päätti laiduntaa hevosiaan golfrangen vieressä.

Jos golf on näennäisesti urheilua, keilailu on sitä vielä vähemmän. Hyvä muistisääntö voisi olla, että jos urheilulajin aikana oluen juominen on sallittu, kyseessä ei välttämättä ole urheilulaji.

Keilailu on ihan kivaa kun sitä harrastaa tunnin tai kaksi vuodessa. Jos sen sijaan huomaat keilaavasi kerran viikossa, elämässäsi on pakko olla jotain pielessä. Oletko harkinnut terapiaa?

Aina kun käyn keilaamassa, on keilahallissa muutama ”liigaa” pelaava 50-vuotias rupsahtanut harmaatukkainen, silmälasipäinen ja kauluspaitainen mies. Tämä mies, joka on aina jokaisessa maailman keilahallissa jokaisella hetkellä, ostaa tunnin keilaamisen jälkeen oluen jonka aikana juttelee toisen klooninsa kanssa tulevasta ”matsista” tai ”ensi viikon harkoista”. En tiedä mihin tämä mies keilahallilta lähtiessään katoaa, mutta tiedän, että hän ilmestyy sinne taas kahta päivää myöhemmin muiden 50-vuotiaiden, rupsahtaneiden, harmaatukkaisten, silmälasipäisten ja kauluspaitaisten miesten joukkoon.

Yleisurheilu on ehkä käytännössä lähimpänä urheilua, koska siinä ei voittaakseen juosta pallon perässä tai tarvita pienen miehen rakkautta. Se on myös äärimmäisen tylsää katseltavaa ja vieläkin tylsempää jos on itse osallisena.

Isäni vei minut joskus 90-luvun puolivälissä Helsingin Olympiastadionille katsomaan jotain yleisurheilukilpailua. Siellä oli paljon ihmisiä hyppimässä ja juoksemassa, enkä tiennyt yhtään mistä oli kyse. Isääni kiinnosti erityisesti joku juoksukisa, mutta minua ei, joten leikin kiikareilla. Meillä oli kolmet eri kiikarit. Oli peruskiikarit, joissa oli kaksi putkea joilla pystyi tarkentamaan. Sitten oli yksiputkinen kiikari jolla näki kauemmas. Ja sitten oli minikiikarit, jotka pystyi taittamaan kasaan ja laittamaan pieneen purkkiin. Ne olivat minun lempparini. Taittelin niitä purkkiin ja takaisin varmaan viisi tuntia, jonka jälkeen lähdimme kotiin. Kotimatkalla isäni sanoi, ettei enää koskaan vie minua yleisurheilukilpailuihin. Sanoin, että se kuulosti ihan hyvältä idealta.

Muistan kun koulussa piti opetella yleisurheilulajeja. Moukaria emme saaneet heittää koska se olisi ollut vaarallista, mutta jostain helvetin syystä keihäänheitto oli täysin ookoo. Joku luokkalaiseni heitti kerran keihään tyttöjen juoksukisan keskelle ja siitä nousi valitusta. Muistan myös isäni kertoneen, kuinka minun kummisetäni heitti nuoruudessaan Tampereella keihään kentän sähkökaappiin ja tuhosi sillä kaikki kentän valot. Ja kerran jossain suuremmassa kisassa joku Suomalainen jätkä heitti keihään jonkun toisen läpi. Mikäli näitä kolmea tapahtumaa ei lasketa, on keihäänheittokin ihan saatanan tylsä laji.

En ollut koskaan hyvä pituushypyssä. Hyppäsin kerran ylä-asteella vähän yli metrin, josta olin positiivisesti yllättynyt. Sitten joku toinen tuli ja hyppäsi kevyet kolme/neljä metriä. En myöskään koskaan kunnolla tajunnut sitä valkoisen laudan merkitystä. Siltä pitäisi kai ponnistaa, mutta minä luulin, että jostain sen laudan takaa piti hypätä. Luultavasti oikea hyppyni oli siis melkein puolitoistametriä. Silloin sentään sai hypätä juoksusta. Kun menin armeijaan, siellä oli joku ihme normivaatimus hypätä kaksi metriä pituutta paikoiltaan. Sain siitä vajaan metrin ja jonkun kersantin raivonhuudot.