James Bond -projektini, Osa 15 - The Living Daylights

26.1.2020

Olen päättänyt katsoa pikkuhiljaa kaikki James Bond-elokuvat ja käydä niitä läpi Bondien vaatimalla asteikolla. Seuraavana vuorossa 1987 valmistunut The Living Daylights.

Outo intro, mutta hyvällä tavalla outo. Maurice Binder päättää rikkoa itse kirjoittamiaan sääntöjä useillakin eri tavoilla. Intron fokus on enemmänkin aseissa kuin naisissa, yhtäkään terävää siluettinänniä ei ole löydettävissä ja mikä upeinta, introssa esiintyvien naisten kasvotkin nähdään tarkasti. Se on jotain mitä näissä saatanan softcore-porno -introissa tulee vastaan niin harvoin, että olin positiivisesti yllättynyt ja erittäin iloinen naisten puolesta. On selvästi koittanut uusi aikakausi Bondille. Tai siis olisi koittanut, jos intron biisi ei olisi järkyttävän unohdettava ja A-han käsialaa.

Intro on elokuvaa ajatellen silti temaattisesti osuva, koska Timothy Daltonin myötä koittaa yksi Bondien lupaavimmista kausista, joka kaatuu lähes samantien sen alettua.

Mahtava ja aliarvostettu näyttelijä taistelee aikakautta, käsikirjoitusta ja Roger Mooren kummitusta vastaan.

Gibraltarilla, Itävallassa, Neuvostoliitossa, Ranskassa, Alpeilla, Egyptissä, Afganistanissa ja varmaan kymmenissä muissa maissa. Ehkä tuottajat olivat keräilleet lentoyhtiöiden bonuksia jo vuosien ajan ja yhtäkkiä tajunneet, että niiden viimeinen käyttöpäivä olikin jo kolmen kuukauden päästä tai jotain.

En ole varma miten käsittämätön suunnitelma oikein oli, koska en pysynyt yhtään kärryillä sen suhteen. Nautin kyllä leffasta aika paljonkin, mutta ei pienintä vitun käsitystä mikä toimintakohtauksia ympäröivän juonihelvetin takana oikein oli. En ole edes näin elokuvan nähtyäni täysin varma kuka Bondin päävihollinen oli.

Päätin tehdä näin jälkikäteen vähän selvitystyötä ja sain (ehkä) selville mistä kaikessa oli kyse. Koskov, Neuvostoliittolainen kenraali, loikkaa englantiin. Mutta loikkaus on huijausta ja KGB (tai Koskovin oma jengi, en tiedä) ”kaappaa” hänet takaisin Neuvostoliittoon. Tämä kaikki vain, jotta Bond uskoisi Koskovin olevan lännen puolella ja auttaisi sitten häntä tappamaan Koskovin vihollisen, kenraali Pushkinin. Tähän mennessä kaikki on vielä selvää, vai mitä? Samaan aikaan Koskov yrittää ostaa Neuvostoliiton rahoilla Pushkinin nenän alla moderneja aseita huijari-asekauppiaalta, josta ei voi jäädä kiinni, jos Bond on tappanut Pushkinin (Bond ei ole). Aseet Koskov vie ehkä Afganistaniin, jossa vaihtaa ne timanteiksi, jotka sitten vaihtaa terroristien kanssa oopiumiksi, jonka hän sitten myy länsimaihin ja tekee näin rahaa. Ja huijari-asekauppias joka myy alunperin aseet Koskoville (tai Pushkinille, nyt kun asiaa miettii tarkemmin) saa kanssa jotain, en tiedä mitä. Ehkä rahaa, tai oopiumia, tai timantteja, tai aseita.

Olettaisin, että Koskov oli siis se oikea länsimaiden vihollinen, tai sitten se asekauppias, ja ehkä myös Puhskin sekä mahdollisesti myös Bond itse. En tiedä enkä jaksa selvittää enempää. Tuokin oli jo yli vartin tutkimisen tulos. Elokuvaa katsoessani en edes tajunnut siinä olevan joku timanttikauppa tai petos Bondia kohtaan. En ole niistä varma edes nyt, mutta wikipedia on, joten sillä mennään.

Koskovin kätyri Necros on myös 80-luvun uhri, sillä hänen supervoimansa on kuristaa ihmisiä Walkmanillaan.

Mikäli ette lapset muista mikä on Walkman, se oli se juttu jolla pystyi kuuntelemaan musiikkia C-kasetilta. Ja mikäli ette muista mikä oli C-kasetti, se oli se juttu joka oli ennen CD-levyä. Ja mikäli ette muista mikä oli CD-levy, niin se oli sellainen kiiltävä pyöreä levy, joka onnistui naarmuuntumaan käyttökelvottomaksi pelkästä hipaisusta.

Ei typeriä nimiä, paitsi ehkä Necros. Ja Necrosin nimen olisi pitänyt olla Walk Man. En ymmärrä miksei se ollut.

Pureudutaanpas nyt siihen mikä elokuvasta eniten ajatuksia herätti. Bondin näyttelijä on ENSIMMÄISTÄ KERTAA näyttelijä. Dalton esittää tunteita, pelkoa, kauhua, vihaa, onnea, rakkautta, järkytystä – Daltonilla on skaala! Conneryn skaala oli nimeltään ”Olen Sean Connery” ja Lazenbyn skaala oli nimeltään ”Olen tunteeton puu”. Roger Mooren skaala oli sentään vähän laajempi, sillä hänellä oli kaksi eri tunnetta. Oli Kulmakarva ylhäällä:

Sekä pelkoa ja epätoivoa kuvastava Kulmakarvat alhaalla:

Dalton luottaa sen sijaan muihinkin kuin kulmakarvoihin ja typeriin vitseihin. Aivan kuten Daniel Craig myöhemmin, hän tekee Bondista ihmisen, epätäydellisen miehen, joka kuitenkin antaa työlleen kaikkensa. Se vaati 15 elokuvaa, mutta ensimmäisen kerran katsojaakin jännittää Bondin puolesta.

Tämä ei ole kuitenkaan se ihmeellisin asia The Living Daylightsista. Ei, ihmeellisintä on se, että Dalton onnistuu tekemään Bondin hahmosta niinkin muistettavan, vaikka se on selvästi käsikirjoitettu Roger Moorea varten. Bond joutuu koko ajan tilanteisiin, joissa kulmakarvat olisivat nousseet ja laskeneet kuivien vitsien keskellä. Kaikki Bondin ympärillä ovat yhä tekemässä Mooren leffaa, typerien vitun agenttivempaimien ja huonojen slapstick-hetkien muodossa. Mutta Dalton ei päästä itseään niin helpolla, hän taistelee käsikirjoituksen sisällä hahmonsa puolesta ja tekee väkisin vahvan roolisuorituksen.

En yhtään ymmärrä mikä ihmisiä vaivaa Daltonin Bondissa. Kun lueskelen ihmisten mielipiteitä näistä leffoista, on hänet yleensä sijoitettu listan pohjille tai sen lähelle. Ehkä ongelma oli 80-luku ja sen saatanan vuosikymmenen pettämätön kyky tehdä kaikista elokuvista vain typerää mättöä ja huonoa viihdettä. Oletan kaikkien Bond-fanaatikkojen huutaneen aina Daltonin nähdessään, että, miksi Bond tuntee tunteita, miksei tässä kohtauksessa ole mieluummin papukaijaa joka laulaa aurinkolasit päässä lastenlaulua ja sitten Bond voisi korottaa kulmakarvojaan ja vaikka sanoa jostain ilmestyvälle bikininaiselle ”Eenie meenie miney moe, hard-on erection penis joke”.

Olen ehkä liian ankara Moorea kohtaan, myönnän sen. Hän oli ennen yksi suosikkibondeistani. Ei ole enää. Luulen entisen faniuden johtuneen siitä, että aina kun katsoin Mooren elokuvaa olin joko lapsi selvinpäin tai aikuinen kännissä. Mutta purkujen aikana olen ollut aikuinen selvinpäin ja siksi näen asioita joita en ennen kyennyt näkemään. Tämä on selvästi ollut suuri virhe ja jotain mikä on varmaan pakko korjata viimeistään Brosnanin paskaleffojen myötä, koska ne olivat jo vaikeaa katsottavaa lapsenakin. Sekä kännissä. Sekä lapsena kännissä.

Elokuvassa on ehkä jopa neljä naishahmoa, joista ainoastaan Maryam d’Abon esittämä päähenkilö Kara Milovy on muunkin kuin seksin perässä. Milovy ei pakene toimintaa, on kykenevä omiin päätöksiin, saapuu oopperaan siistissä iltapuvussa bikinien sijaan ja onnistuu jopa ylipuhumaan Afganistanissa sotivat kapinalliset Mujahideen -sissit hyökkäämään Neuvostoliiton tukikohtaan. Kun ottaa huomioon minkälaisia sissejä Mujahideen (nyk. Al Qaeda) sisältää, ei se ole mikään pieni saavutus.

Muut naishahmot ovat taas enemmän Bondin universumiin sopivia. On nainen purjeveneessä, joka antaa Bondille vain, koska Bond tippuu laskuvarjolla tämän eteen (selvästi Moorelle kirjoitettu kohtaus, kulmakarvat olisivat nousseet kilpaa toistensa kanssa). On isotissinen Neuvostoliittolainen teknikko, joka käyttää isoja tissejään Bondin hyväksi. Ja sitten on uusi Miss Moneypenny.

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Edellinen Moneypenny näyttikin jo niin vanhalta, että hänen lapsenlapsensa olivat jo saaneet lapsenlapsia. Tämä uusi Moneypenny tosin vain hivelee seksikkäästi silmälasejaan ja panee Daltonin katseellaan.

Voisin tietysti kyseenalaistaa tähän väliin hahmon merkityksen. Miksi Moneypenny pitää edes olla mukana leffoissa? Onko tämä koskaan tehnyt mitään juonen kannaltakaan merkittävää? Kerran jossain Conneryn Bondissa Moneypenny ehkä esitteli Bondille hahmon, joka oli juonen kannalta merkittävä. Mutta siihen se sitten jäikin.

Muutama, autolla Gibraltarilla ja pitkä takaa-ajo Alpeilla, joka muuttaa muotoaan useampaan otteeseen. Viimeisessä muodossa Bond ja Milovy pakenevat takaa-ajajia sellokotelolla mäkeä laskien. Jälleen kerran kohtaus, joka on selvästi luotu Roger Mooren Bondia varten.

En edes huomannut Bondin juovan. Ehkä yksi samppanjalasi elokuvan alussa, kun Bond eksyy Mooren elokuvaan ja kaataa naisen huvijahdilla, ja ehkä martini ravistettuna ei sekoitettuna jossain vaiheessa. Ehkä. En ole varma.

Kun Mujahideen -kapinallisjoukko pelastaa Bondin ja Milovyn, kysyy Milovy Bondilta, että mitä he aikovat tehdä heille. Bond sanoo, että Milovy joutuu varmaan haaremiin. Mutta koska Dalton ei jumalauta ole Roger Moore, hän sanoo sen vähän liian vakavasti ja vitsistä tulee yllättävän synkkä. Tämä oli varmaan ainoa hetki elokuvassa, kun tuli ikävä Roger Mooren kulmakarvoja.

Toisin kuin Connery, Lazenby-Pensas tai Moore, Dalton osaa olla uhkaava. Parhaimpana esimerkkinä tästä toimii hetki elokuvan puolivälistä, kun hän murtautuu kenraali Pushkinin hotellihuoneeseen teloittaakseen tämän. Dalton ei heitä vitsejä, nostele kulmakarvojaan, ryyppää viskiä ämpäristä tai viettele Pushkinin tyttöystävää. Hän on ammattilainen työssään, vakava, väkivaltainen – hän siis toimii kuten salainen agentti, joka on tappamassa ihmistä. Ja jälleen kerran, kesti 15 elokuvaa päästä tähän pisteeseen!

Bondin ja Koskovin välinen keskustelu elokuvan loppupuolella.

Koskov: I'm sorry, James. For you I have great affection, but we have an old saying: duty has no sweethearts.

Bond: We have an old saying too, Georgi. And you're full of it.

Onhan se nyt jonkunlainen merkki siitä, miten saatanan korkealla tasolla ollaan, kun tuotesijoittelu on yhden kätyrin merkittävin luonteenpiirre. ”Vau, tuo mies pystyy kuristamaan Sony Walkmanillaan ihmisiä kuoliaaksi, kuulokkeiden johdon on oltava laadukas ja kestää suuremmatkin kolhut. Ja itse laite on niin iso, että voin juntata sillä vaikka kerrostalon paalut syvälle maahan. Sisältyykö aneemista diskomusiikkia sisältävä C-kasetti myös kauppaan vai pitääkö se ostaa erikseen?”

Mitä vempaimiin tulee, elokuva lähtee täysin käsistä. Uusia turhia laitteita esitellään katsojalle vähintään kahden minuutin välein. On avaimenperää johon viheltäessä ilmestyy tainnutuskaasua tai räjähdys, on harava joka on tutka, on vaihteeksi auto jossa on miljoona eri laitetta, on maakaasuputkeksi naamioitu yhden miehen metro ja on räjähtäviä maitopulloja. On jopa ehkä liian kookas tarkkuuskivääri jolla Bond estää elokuvan alussa salamurhan.

Mikä helvetti tuo on?! Aikooko Bond ampua ihmisen sijaan Brontosauruksen tai kuusi elefanttia, jotka seisovat jonossa? Pienemmillä aseilla on ammuttu alas lentokoneitakin!

Joka tapauksessa, tuo kivääri ei ole elokuvan turhin vempain. Ei, elokuvan turhin vempain on heittämällä Ghetto Blaster.

Tajuatteko? Koska se on mankka mutta se ampuu ohjuksen. Se on aika syvällinen vitsi. Siinä on tasoja. En tosin löydä kyseiselle mankalle yhtään käyttöä normaalissa elämässä. Sen ainoa syy olla olemassa on se huono vitsi, jonka voin heittää, kun olen käyttänyt sitä. ”Hei jätkät, tsekatkaa tämä. Näättekö noi tyypit jotka hengailee tuolla kulmalla. Otanpa tästä vain rakkaan olkamankkani ja painan tätä nappia ja… BUUM, BITCH! Joo mä tiedän, te varmaan vähän ihmettelette, että miksi murhasin kylmäverisesti seitsemän nuorta miestä olkamankallani. No, varmaan koska tämän mankan nimi on… Ghetto Blaster! Kuulitteko, Ghetto- HEI! TULKAA TAKASIN!”

Tiedän, ettei Ghetto Blasterilla tuhottava nukke ole oikeasti ihminen, mutta aion silti sanoa sen nuken kuoleman olevan elokuvan typerin kuolema.

James Bond ei selvästi tiedä, että ihmisiä voi ampua muuallekin kuin päähän, koska hän pistää kaikki luotinsa vihollisen pään edessä olevaan luodinkestävään lasiin.

Toisena huomiona, olen näitä purkuja varten katsonut jo 15 Bond-leffaa vaimoni kanssa, ja tämä oli jo 15. kerta kun vaimoni kysyi minulta, että miksi elokuvan alussa, kun Bond kävelee kuvaan aseenpiipun näkökulmasta ja ampuu yhtäkkiä katsojaa päin, valuu ammutun miehen veri aseen piippuun?

Se on hyvä kysymys. Itse uskon, että alussa oleva ase on tehty lihasta. Liha vuotaa verta. Vaihtoehtoisesti taivaalta alkaa juuri sillä hetkellä sataa verta ja se on itseasiassa verisade, joka kastelee Bondin ja aseen piipun, ja se kun Bond ampuu kohti asetta juuri ennen verisadetta on vain yhteensattumaa. Vaihtoehtoisesti, kyseessä on filmin punavärin ylivalotus, joka on vahingossa sattunut jokaisen Bondin alussa, ja jostain syystä se valotusvirhe valuu kuvaan. Jos rakkaat blogini lukijat suinkin jaksatte, niin keksikää lisää järkeenkäypiä selityksiä vaimoani varten, koska minulta alkavat jo ideat loppua.

Oudon kiehtova Bond-leffa. Surkea käsikirjoitus, joka on luultavasti kirjoitettu täysin väärä näyttelijä mielessä, päätyy kuitenkin olemaan yksi sarjan toimivimmista seikkailuista. Oikeastaan vain ja ainoastaan Timothy Daltonin ansiosta.

Seuraavana vuorossa Daltonin toinen ja viimeinen Bond, Licence to Kill. Elokuva, joka on ainakin yksi omista suosikkibondeistani.

TÄSTÄ JAMES BOND -PROJEKTINI MUIHIN OSIIN