Kuinka käyttää Internetjulkisuutta hyväkseen ja tulla rikkaaksi

03.11.2014

Aloitin tämän blogin vajaat kolme viikkoa sitten paistinpannutarinalla ja ensimmäisten päivien aikana 7000 ihmistä luki sen.

Mitä vittua? Tuhansia lukijoita? Minulla? Tämä lukijamäärä tosin saattoi johtua siitä että Juha Vuorinen jakoi blogin linkin Facebookissa. Toisaalta se saattoi myös johtua siitä, miten siisti tyyppi olen. Jompikumpi näistä kahdesta on luultavasti se oikea selitys.

On totta, että kun saa näin paljon lukijoita, se syntyvä julkisuus saattaa nousta päähän. Tiedän sen kokemuksesta, sillä pääsin pari vuotta sitten Vantaan Sanomien haastateltavaksi ja aloin sen jälkeen käyttäytyä ystäviäni kohtaan hieman ylimielisesti. Saatoin hetkittäin olla vähän itserakas, pyysin että minua kutsuttiin etuliitteellä Sir ja kerran yritin murhauttaa ihmisen, koska tämä ei tiennyt kuka minä olin. Eli sellaista semi normaalia käyttäytymistä jota isolta kiholta odotetaankin.

Tällä kertaa kun minusta tuli taas julkkis, en luojan kiitos antanut maineen nousta päähäni samalla tavalla. Annoin sen toki nousta ihan vähän, mutta en paljoa. En ainakaan ole antanut sen näkyä käyttäytymisessäni ihan hirveästi. Myönnän kyllä, että olen pari kertaa viimeisten viikkojen aikana kaupan kassoilla suuttunut myyjille, mutta silloinkin minulla on ollut perustellut, järkevät ja täysin ymmärrettävät syyt. Yksikin Prisman myyjä sanoi, että minun pitäisi maksaa ostokseni, ja kun yritin selittää hänelle että olen nettijulkkis ja saan siksi kaiken ilmaiseksi, hän soitti vartijoille, joten heitin häntä pakastepizzalla ja haukuin huoraksi. Eli käyttäytymiseni ei ole muuttunut joko lainkaan tai sitten vain erittäin vähän.

Julkisuus oli tietenkin plussaa, mutta julkisuus ei riitä ellei sitä osaa käyttää hyödyksi. Joten päätin käyttää tätä blogia koko maailman hyväksi ja muuttaa historian kulkua estämällä Ebolan leviäminen. Luin aiheesta kaksi artikkelia taustatutkimuksena ja tajusin, että leviämisen voi estää noudattamalla seuraavia yksinkertaisia sääntöjä:

1) Älä koske kuolleisiin ihmisiin joilla on Ebola 2) Älä koske eläviin ihmisiin joilla on Ebola

Näin, Ebolan leviäminen estetty. Levittäkää sanaa.

Ja nyt kun olen tehnyt maailmalle hyödyllisen palveluksen, on aika tehdä jotain joka on vain minulle itselle hyödyksi:

Aion käyttää julkisuutta hyväkseni ja tulla rikkaaksi.

Suunnitelma oli yksinkertainen. Halusin tehdä suuria rahoja helpolla. Mitä suuremmat rahat ja mitä helpompi työ, sitä parempi mahdollisuus tulla rikkaaksi. Joten keräsin listan ammatteja joissa ei vaadita taitoa, aikaa eikä vaivaa.

Ensin mietin, että ryhtyisin poliitikoksi, mutta sitten selvisi, että sen vuoksi pitäisi matkustaa Helsinkiin ainakin kerran kuussa ja kuulua puolueeseen, jossa joutuisin kohtaamaan muita poliitikkoja. Sosiaalinen kanssakäyminen toisten poliitikkojen kanssa kuulosti puhtaalta helvetiltä, joten hylkäsin idean. Taidemaalari sen sijaan voi tehdä työnsä kotoa käsin täysin rauhassa sosiaaliselta kanssakäynniltä ja juoda paljon viiniä. Joten ryhdyin taidemaalariksi!

Olin täynnä inspiraatiota, joten hyökkäsin heti ensimmäisen taulun kimppuun.

Tässä on valmis teos. Kutsun sitä nimellä Kukka.

Kukka on taulu, jonka halusin herättävän tunteita, kuten iloa ja surua ja mahdollisesti kateutta, joka on varmaan tuttu tunne ihmisille, jotka elävät kateudessa meitä nettijulkkiksia kohtaan.

Seuraavaksi etsin Googlesta taidegallerioita ja lähetin allaolevan viestin pariin laadukkaan oloiseen Helsinkiläiseen galleriaan, koska ne näyttivät siltä, että niistä voisi saada rahaa. En viitsinyt pyytää vielä mitään tolkuttomia summia, koska kyseessä oli kuitenkin aika pieni työ.

Toinen gallerioista ei koskaan vastannut, luultavasti koska he olivat pelkureita, mutta taidegalleria Brondasta sain vastauksen.

En luonnollisesti ollut tyytyväinen Brondan päätökseen, sillä Kukka oli mielestäni nerokas taulu ja juuri sopiva pieneen ja intiimiin galleriaan. Yritin vielä vedota Brondan tunteisiin.

Bronda ei vastannut.

Oli aika pysähtyä ja pohtia mitä tehdä, sillä taidemaalarin urani lähti sen verran heikosti käyntiin. Mietin hetken aikaa ja sitten tajusin sen: Miksi aloittaa alhaalta, kun voi aloittaa ylhäältä!

Päätin lähestyä korkeampaa tahoa. Ensimmäiseksi hylkäsin Kukan kokonaan ja siirryin seuraavan taulun pariin. Tällä kertaa oli vuorossa maisemakuva. Kutsun sitä nimellä Pohjanmaa:

Pohjanmaa on, vaikka itse sanonkin, täydellinen. Se on maalaus joka vangitsee kaiken sen mitä Pohjanmaa oikeasti on ollut ja mitä se on myös nykyään. Olen ainakin omasta mielestäni onnistuneesti pienillä nyansseilla kertonut minkälaista elämä 1850-luvulla Jalasjärven maakunnassa oli. Esimerkkinä, varmaan huomasittekin että maalaistalon ikkunassa ei ole minkäänlaista lasia. Tämä ei ole virhe vaan täysin tarkoituksellista. Talon isäntä Jaakko (kuvassa vasemmalla hevosen vieressä) oli nimittäin hävinnyt ikkunat kaksi päivää aiemmin naapurin Anttonille raveissa. Kuvassa on kesäaika eikä kylmyys ole vielä ongelma, mutta elokuun yöpakkasten saapuessa ongelmia saattaa nousta, varsinkin kun Jaakon vaimo Kristiina on kuudetta kertaa raskaana ja lapsen odotettu aika on joulun alla.

Luonnollisesti olin tyytyväinen tauluun, joten tarjosin sitä Ateneumille.

Ateneum ei vastannut.

En kuitenkaan antanut sen estää minua, joten hyppäsin asiakaspalvelun ohitse ja lähetin suoraan viestiä tärkeältä vaikuttavalle henkilölle. Tässä tapauksessa Ateneumin museoregistraattorille, joka ainakin kuulosti tärkeältä.

Museoregistraattori vastasi minulle seuraavasti:

Museonjohtajalla on viimeinen sana siis… Se kuulosti hyvältä, joten päätin käyttää suhteita avukseni.

Matkahuolto on tunnettu siitä, että se ei hyväksy Visa Electronin käyttöä busseissa, joten aina kun menen Lohjan bussiin, minun pitää käydä nostamassa rahaa. Vähän yli viikko sitten astuin bussiin Kampissa ja ilmoitin kuskille meneväni Lohjalle. Hintaa matkalle tuli 7,80. Annoin kuskille 20 euron setelin ja kuski antoi takaisin 2,20. Sitten tuijotimme hetken toisiamme, jonka jälkeen kerroin että siitä puuttui vielä 10 euroa. Kuski sanoi, ettei hänellä ollut seteleitä. Sanoin, että voi antaa sen myös kolikkoina. Kuski sanoi, ettei ollut niitäkään. Avasin kuskin laukun ja osoitin kasaa kympin seteleitä. Sanoin, että jos vaikka jonkun noista antaisi. Kuski suuttui ja kysyi, että mikä minun ongelmani on.

"Ongelmani on, että olen liian siisti" kuiskasin ei kenellekään kymmenen minuuttia myöhemmin bussin takapenkillä, mutta en viitsinyt palata itse kuskin luo toistamaan sitä. Ja jokatapauksessa olin saanut kympin setelin koska olen taistelija! Ja nettijulkkis! Ja parempi kuin muut! Joten kun Ateneum ei vastannut tähän viestiin, päätin taistelijana notta vitut, minähän saatana saan taulujani myytyä vaikka Ateneumit ja Taidegalleria Brondat eivät minuun uskokaan!

Suoritin kymmenen sekuntia pitkän nettietsinnän maailman suosituimmasta taidegalleriasta. Selvisi että se sijaitsee Pariisissa ja on nimeltään Louvre. Tsekkasin hieman Louvren taulutarjontaa ja huomasin, että siellä on Mona Lisa esillä.

Päätin ottaa hyökkäävän asenteen ja todistaa Louvrelle, että osaan todellakin maalata.

Maalasin täydellisen kopion Mona Lisasta. Tässä alla on sekä alkuperäinen taulu että minun tauluni. Koittakaa arvata kumpi on kumpi:

Jep, tiedän, täysin 50/50 arvaus. Kumman taulun mysteerinen hymy on valloittanut miljoonien ihmisten sydämen?

Lähetin Louvreen viestiä.

Vastausta ei jostain syystä kuulunut, joten lähetin seuraavana päivän uuden viestin. Tällä kertaa painotin sitä, että olen journalisti, joka on tavallaan totta, koska olen osa journalistien liittoa ja minulla on muovinen kortti jossa lukee suurin kirjaimin PRESS. Käytän sitä hyväkseni aina kun voin, kuten vaikka tässä viestissä:

Ei vastausta.

Päätin kysyä jotain helpompaa.

Tämäkään ei saanut vastausta, joten päätin kysyä JOTAIN VIELÄ HELPOMPAA

Ei vastausta. Huokaisin pettymyksestä ja kysyin saman kysymyksen vielä VÄHÄN HELPOMMALLA TAVALLA:

Ei vastausta.

Otetaanpa pieni havainnollistava tositarina tähän väliin. Muutama vuosi sitten Ranskassa ollessa kävin pienessä Thionvillen kaupungissa. Tuli jano, joten menin pieneen katuravintolaan ja sanoin myyjälle "Can I have a Coke, please". Myyjä ei ymmärtänyt, joten yritin uudestaan, mutta se ei taaskaan mennyt perille. Hän keksi hakea ravintolan ulkopuolelta jonkun nuoren jätkän luokseni ja osoitti häntä minulle. Sanoin tälle jätkälle englanniksi, että halusin kokiksen ja hän käänsi sen ranskaksi myyjälle, joka viimeinkin ymmärsi mitä halusin.

Jätkä lähti pois, myyjä antoi minulle kokiksen ja sanoi "mualoi koikoi hoikoi loikoi silvouplais". Näytin etten ymmärtänyt mitä hän sanoi. Hän yritti uudestaan, mutta ei. Ei mitään järkeviä sanoja. Joten menin itse ulos ja hain sen saman jätkän takaisin sisään. Osoitin häntä myyjälle. Myyjä sanoi hänelle, että "mualoi koikoi hoikoi loikoi" ja jätkä kääntyi minun puoleeni ja tulkkasi: "One euro".

Joten, minun mokani. Miksi edes oletin Louvren englanninkielisen asiakaspalvelun osaavan palvella asiakkaita, kun ranskalainen kaveri joka myy elääkseen kokista euroja vastaan ei osannut sanoja "kokis" ja "euro" englanniksi.

Takaisin asiaan. En ole luovuttavaa sorttia, joten tein hieman taustatutkimusta. Sain selville, että Louvre kuuluu Ranskan kulttuuriministeriön alaisuuteen. Googlasin tämänhetkisen Ranskan kulttuuriministerin kuvan ja katsokaas tätä:

Jep. Hän ei ole ranskalainen. Tämä avasi minulle sen pienen mahdollisuuden, että hän saattaisi osata englantia, joten lähetin kulttuuriministerin sihteerille viestiä ja pyysin tätä välittämään sen itse ministerille.

Sain heti automaattisen vastauksen:

En osaa ranskaa hyvin, mutta sen tuosta voin päätellä, että pitäisi odottaa marraskuun kolmanteen päivään vastausta, ja viestin saadessani kalenteri näytti 28.10. Siinähän on melkein viikko välissä! Ei minulla ole aikaa odottaa viikkoa, varsinkaan kun en voi olla varma tuleeko sieltä edes vastausta!

Huokaisin syvään ja mietin hetken miten edetä. Pääosin kuitenkin mietin, että miksi Louvre ei vastaa mihinkään mitä niille lähettää? Sain idean jota kokeilin heti uudella feikkisähköpostillani, koska edelliset sähköpostit olivat varmaan jo jollain spämmilistalla. Pistin Louvreen viestiä:

Ja mitä tapahtui hetkeä myöhemmin?

…ja niin edelleen.

Helvetin laiskat paskat! Kun niille tarjoaa rahaa pientä työtä vastaan, se ei käy, mutta kun niille tarjoaa ilmaista rahaa joka ei vaadi mitään työtä, niin eikö sieltä heti tule vastaus!

Kirjoitin lyhyen ja ytimekkään vastauksen Louvreen -

- ja päätin unohtaa taidegalleriat kokonaan.

Mietittyäni asiaa monta minuuttia, tulin siihen tulokseen, että ei ole kuin yksi paikka jossa internetjulkkis saa arvoistansa kohtelua ja näin ollen arvoistansa rahaa: Internet.

Joten käytin yhden iltapäivän maalaten uusia mestariteoksiani. Päätin ikuistaa kaksi maailmanhistorian eeppisintä taistelua kankaalle. Tässä on ensimmäinen, nimeltään Battle of Hastings:

Ja tässä toinen, Battle of Normandy:

Eeppisiä, tiedän. Ja tällä kertaa en edes yrittänyt tarjota niitä gallerioihin vaan pistin suoraan myyntiin suomen suosituimpaan huutokauppaan, Huuto.nettiin.

Täydellistä, ajattelin. Kohta teen muutaman tonnin, sitten muutaman kymppitonnin ja pian puhutaan miljoonista! Kohta olen niin rikas, että voin ostaa ihmisiä!

Ja sitten… mitään ei tapahtunut. Kukaan ei ostanut tauluja. Kukaan ei edes kysynyt tyhmiä kysymyksiä. Kävin Huuto.netin sivuilla raivoa uhkuen, etsien syytä tähän petokseen! Miksi Internet hylkäisi minut, sen suurimman vitun julkkiksen?!

Ja sitten näin sen, ilmoitukseni yläkulmassa:

Mitä helvettiä?! Vain 25 kertaa! Ei se voi pitää paikkaansa! Eihän 25 kertaa ole mitään! Kotisivuni saavat sekunnin sadasosassa 25 kävijää! Tyypillisenä arkipäivänä olen jo ennen aamupalaa ehtinyt rakastelemaan 25 kertaa! Kerran yskäisin metsässä ja helposti yli 25 puuta kaatui sen seurauksena!

Huuto.net ei selvästi ole mitään. Se on tuhoon tuomittu sivusto, kuin elefanttien hautausmaa johon internet menee kuolemaan. Oli selvää, että tarvitsin jotain isompaa, jotain näkyvämpää.

Googletin hetken ja selvitin, että mikä on maailman suurin taidekauppa netissä. Selvisi että se on nimeltään etsy.com. Sillä on yli 30 miljoonaa käyttäjää ja sen vuosittainen vaihto maailmanlaajuisesti on yli miljardi dollaria. Tämä alkoi heti kuulostaa paremmalta.

Ongelma vain oli, että minulla ei ollut mitään tietoa mistä tekisin viimeisen tauluni.

Alkoi kuumeinen mietintä. Mikä olisi lopullinen mestariteokseni? Kävelin kodissani ympyrää tunteja, miettien, pohdiskellen mistä taulun maalaisin. Sen pitäisi olla jotain tajunnanräjäyttävää, jotain kaunista ja samalla rohkeaa.

Ja yhtäkkiä pysähdyin suuren peilin eteen.

Katsoin itseäni siitä. "Olet komea mies", peilikuvani sanoi minulle. Minä punastuin hieman, sillä olen aina ollut huono vastaanottamaan kehuja. Peilikuvani katsoi vaatteitani ja näytti hieman tyytymättömältä. Käskevästi hän sanoi "Riisu ne pois". Nyökkäsin ja tottelin. Peilikuvani katsoi alastonta ruumistani pitkään ja sitten hymyili minulle viettelevästi. Se sanoi "Kai tiedät, että olet nero ja kaunis ja maailman siistein mies?". Vastasin, että tiedän kyllä, olen aina tiennyt sen. Mietin hetken ja sitten vielä kiitin peilikuvaani. Sanoin, että on mukava kuulla jonkun muunkin olevan sitä mieltä.

Peilikuvani katsoi minua joka paikkaan ja sitten vinkkasi minulle tietävästi. "Tiedät kyllä mitä tehdä".

Ja minä tiesin. Minä todellakin tiesin.

Minun piti maalata itseni.

Seuraavat kolme päivää olin peilin edessä maalaamassa taulua itsestäni. Ja lopputulos …

Lopputulos on jotain häikäisevää:

Kaunista… Täydellistä… Olen nero…

Joten pistin sen Etsyyn.

Nojasin tietokonetuolissani taaksepäin ja katselin aikaansaannostani, ylpeänä. Ja sitten tajusin sen.

Kohta olen rikas…

Kohta olen rikas…