Lyhytnovellini

21.6.2020

Vaimoni Anna haastoi minut lyhytnovellikilpailuun kanssaan. Idea oli, että molemmat kirjoittaisivat tarinan ja sitten lukisimme ne yhdessä. En ensin suostunut tähän, koska Anna on minua huomattavasti parempi kirjoittaja. Hänen novellinsa olisi kuitenkin tarina rakkaudesta ja epätoivosta, joka saa itkemään jo ensimmäisellä sivulla, kun taas minun novellini olisi tyyliin tarinan kakasta, joka pieraisee.

Myöhemmin kuitenkin muistin, että osallistuin pari vuotta sitten sellaiseen kirjoita paskin romaanin alku -kilpailuun, jonka Aamulehti järjesti. Puhelimeni on täynnä huonoja romaanin alkuja, joita kisaa varten yhden iltapäivän aikana ideoin. Joten suostuin Annan haasteeseen sillä ehdolla, että novellin ensimmäisen lause pitää olla helvetin typerä. Lisähaasteena sovimme, että tarinassa pitää esiintyä kana, golf ja dinosaurus. Vaikka itse sanonkin, sain ne upotettua aika hyvin alla olevaan lyhytnovelliini.

Isoimman haasteen koinkin novellini huonon alun valitsemisessa, koska minulla oli liikaakin huonoja vaihtoehtoja. Kuten vaikka seuraavat:

Teksti jonka lähetin kilpailuun (ja jolla pääsin kai Aamulehteenkin) oli seuraava:

Ainakin yksi ystäväni pyysi, että jatkaisin juuri tätä Hemnes Säästöpankin tarinaa eteenpäin. Tiesinkin siis totta kai heti, että mistä lähtisin novelliani kirjoittamaan. Joten sen pidemmittä puheitta, tässä lyhytnovellini, olkaa hyvä.

”Nyt tai ei koskaan, jos et tee sitä nyt niin et tee sitä koskaan” Heikki mietti rohkeutta keräten ja laskeutui hennosti oikealle polvelleen samalla kun toi tärisevin käsin sileäpintaisen sormusrasian takataskustaan ja avasi sen juuri rekan alle jääneen tyttöystävänsä Annin edessä toivoen, että Annin poskelle valahtanut kyynel olisi lähtöisin kosinnasta johtuvasta liikutuksesta eikä rekan takarenkaan murskaavasta painosta.

”Anni, rakkaani-”

Anni huusi kivusta. ”JEESUS!”

”Elämäni valo-"

Anni huitaisi Heikkiä päin ja sormusrasia melkein lensi tämän kädestä. Heikki toi sen heti takaisin, mutta piti siitä nyt kiinni molemmin käsin, ettei sormus vaan lentäisi alas harjulta. Sormuksen etsiminen jyrkänteen pohjalta tuhoaisi täydellisesti kosinnalle tarkoitetun taianomaisen hetken, joka oli nyt alkanut. Tärkeintä oli, ettei hetki katkeaisi nyt missään olosuhteessa.

”Olisitko-”

”EI NYT!”

Heikki hiljeni ja veti vaistomaisesti sormusrasiaa takaisin itseensä päin. Hän keräsi hetken ajatuksiaan ja vannoi, ettei luovuttaisi näin helpolla. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun Heikki kosi Annia, ei edes toinen. Itseasiassa tämä oli ehkä kuudeskymmenes, mahdollisesti jopa kuudesviides. Mutta Annilla oli aina tekosyitä, joilla kieltäytyä. Ei Heikki, ei nyt. Ei Heikki, ei arkipäivänä. Ei Heikki, ei keskellä yötä. Ei Heikki, ei isin hautajaisissa. Ei Heikki, ei kun makaan maantiellä rekan renkaan alla. Ei ei ja aina vaan ei. Annilla ei tuntunut koskaan olevan hyvää hetkeä kosinnalle.

Heikki oli jo aika sujut sen kanssa, että Anni oli suhteen dominoiva puoli ja hän itse joutui kulkemaan tämän perässä. Jopa silloin kun Heikki luuli päättävänsä asioista, oli Anni se, joka oikeasti päätti. Kuten se Heikin päättämä reissu Linnanmäelle, kun hän halusi päästä uuteen vuoristorataan. Sen piti olla koko päivän reissu, mutta loppupeleissä ei Heikki saanut viettää huvipuistossa kuin reilun tunnin kunnes piti jo lähteä Meilahden syöpäosastolle katsomaan Annin isää. Kaksi kertaa Kirnussa ja yksi kerta Hurjakurussa ei ole koko päivä Linnanmäellä!

”Mun mielestä on vähän epäreilua-”

”MÄ OON REKAN ALLA SAATANA!”

”-että me aina tehään mitä sä haluut eikä koskaan mitä mä haluun. Niinku vaikka kun sen Hurjakurun jälkeen kun sä-”

”EI TAAS SITÄ LINTSIÄ! EI NYT! MÄ KUOLEN!”

Anni aina valittaa, että hän kuolee, jos ei saa tehdä jotain. Jos mä en saa tota vaatetta mä kuolen. Jos mä en saa tota leivosta mä kuolen. Klassista Annia. Aina kuolemassa tavalla tai toisella. Aina Heikin niskan päällä tavalla tai toisella.

Mutta ei tänään. Tänään Heikki oli valmistautunut. Päivä olisi Heikin, tuli mitä tuli. Hän oli lainannut kirjastosta Donald Trumpin The Art of The Dealin ja tiesi viimeinkin, miten ylipuhuisi Annin kosintaan. Annin saaminen kävelylenkille kaupungin ulkopuolelle oli ollut helppoa, tämä oli aina valmis lenkille. Anni ei ollut edes huomannut Heikin pukeneen siistit tummat vaatteet tuulipukunsa alle. Lisäksi Heikki oli käyttänyt lähes kaikki rahansa Hiltonin sviittiin, jossa heitä odottaisi samppanja ja romanttinen kylpyamme. Kyllä, päivä olisi Heikin.

Itse kosinta suoritettaisiin upealla näköalapaikalla maantien varressa harjun huipulla. Sieltä näkyi kauas metsien ja järvien ylitse. Paikka oli täydellinen, se ei näyttänyt lainkaan pääkaupunkiseudulta vaan enemmänkin pohjoisen asumattomilta huikeilta metsiltä. Heikki oli käynyt tarkistamassa paikan etukäteen jo monta kertaa. Se oli säidenkin puolesta tarkoitettu kosinnalle. Sateet tuppasivat jäämään aina harjun toiselle puolelle, kun taas tällä taianomaisella puolella paistoi häikäisevän kirkas ilta-aurinko. Se heijastui järvistä ja sai vihreät horisonttiin katoavat metsät paistamaan kultaisina samaan aikaan kun pilvet horisontin yllä muuttuivat kirkkaan vaaleanpunaisiksi. Ikävä kyllä Heikki oli keskittynyt enemmän näköalapaikan maisemiin eikä niinkään turvallisuuteen, joten hän ei ollut huomannut maantien olevan rekkojen suosiossa ja erittäin vaarallisessa kuolleessa kulmassa. Mutta virheitä sattuu kaikille, se on osa elämää. Oli ikävää, että rekka sattui jyräämään Annin ylitse juuri kun tämän huomio oli tuulipukua päältään taistelevassa Heikissä. Mutta menneet oli menneitä ja kun diiliä tehdään, pitää elää hetkessä. Näin Trumpkin ohjeisti kirjassaan.

”Soita ambulanssi!”

Heikki vilkaisi kännykkäänsä nopeasti.

”Ei oo vielkään kenttää. Mut Anni hei. Mä haluisin palata viel takas tähän kosintaan.”

"No mene jonnekin missä on kenttää!"

"Ja jätän sut tänne? Älä hulluja puhu. Kosinnasta silti-"

”Kuski! KUSKI!”

Heikin takana hikoileva rekkakuski puri nyrkkiään niin kovin, että siitä vuosi verta. Hän mumisi ”Emmä voi peruuttaa pois, jos peruuttaa se saattaa tappaa, kun puristus katoo. Kuolee kun puristus katoo ja veri pääsee... Emmä voi peruuttaa pois…”

”KUSKI!”

Kuski havahtui transsistaan ja kääntyi Annia kohti.

”Soita ambulanssi!”

”Ei mul oo… paitsi radio!”

Heikki nyökkäsi kuskille hieman ärsyyntyneenä. ”Joo hyvä idea, tee se, mee kuuntelee radioo. Kunhan jätät meiät hetkeks rauhaan, täs ois yks aika tärkee juttu kesken.”

Kuski juoksi rekan luo ja hyppäsi hyttiinsä yhdellä loikalla. Heikki ei olisi uskonut tukevan miehen pystyvän niin notkeaan hyppyyn. No joo, ihan sama, takaisin asiaan. Heikki työnsi sormusrasiaa Annia kohti. The Art of the Deal. Kohta viisi. Älä näytä epätoivoa diilin saamisessa.

”Anni, mulle on tavallaan ihan sama mennäänkö me koskaan naimisiin vai ei, mut jos me saadaan lapsia, niin niille ois paljon helpompi selittää, että isi ja äiti-”

”Heikki. Rakas. Ei nyt!”

”Millon sitten? Onks sul kiire johonkin?”

Anni tuijotti Heikkiä murhaavasti.

”Se oli vitsi.”

Annin tuijotus ei hellittänyt. Päinvastoin, se oli kuin terävä veitsi Heikin kaulalla, valmiina viiltämään. Ehkä hauskempi tilannetta rauhoittava vitsi voisi olla paikallaan?

”Kulta. Mun on vaan pakko saada tää kosinta pois mun sydämeltä. Vähän niinku sun on pakko saada tää rekka pois sun syd…”

Heikki ymmärsi olla kertomatta hauskaa rauhoittavaa vitsiä loppuun. Annin silmät suurenivat ja sanoivat, että nyt hiljaa ja heti. Okei, ei ehkä tilannetta rauhoittavia vitsejä sittenkään. Mitä Donald Trump tekisi tässä tilanteessa? Ehkä kysyisi jotain muuta, saisi Annin ajatukset hetkeksi pois kosinnan ja renkaan aiheuttamasta stressistä.

”Joten. Mitä muuten kuuluu? Kaikki okei töissä?”

”JUMALAUTA! Etsä välitä yhtään, että REKKA AJO MUN PÄÄLLE!?”

Heikki tiesi, että hänellä saattoi olla jonkunlainen Asbergerin syndrooman tai kevyen autismin aiheuttama myötätunto-ongelma, koska empatiakyvyn puute oli ennenkin noussut esiin. Lisäksi Heikillä oli vaikeuksia katsoa ihmisiä silmiin ja keskittyä kahteen asiaan samaan aikaan. Hän tiedosti kyllä, että luultavasti olisi jo aika lopettaa kosiminen ja keskittyä täysin Annin elossa pitämiseen. Mutta toisaalta, jos asiat aina jättää puolitiehen, ei mitään saa koskaan valmiiksi. Joten ensin kosiminen, sitten Annin pelastaminen, sitten Hiltonin hotelliin, jossa samppanjaa ja kylpyamme. Ja jos mahdollista, nyt voisi olla myös hyvä hetki selvittää se Linnanmäen Hurjakurussa koettu raskas pettymys. Ainakaan Anni ei pääse tällä kertaa pakoon tilanteesta lähtemällä siskolleen tai paiskomalla ovia Heikin naaman edessä, koska Anni makasi maantiellä rekan takarenkaan alla.

”Kyllä mä välitän. Mä rakastan sua.”

”No voisitko sä sitten näyttää sen jollain tavalla?”

Heikki mietti Annin pyyntöä, kunnes kohtasi itselleen tutun umpikujan. Kun keskustelu muuttui liian vakavaksi tai jos se liikkui ikävien tunteiden ympärillä, koki Heikki parhaimmaksi vaihtaa puheenaihetta nopeasti, ettei vain sanoisi mitään väärää. Yleensä Heikki alkoi puhua säästä, mutta ei halunnut tehdä sitä tällä kertaa. Harjulla niin kirkkaasti paistava aurinko oli mennyt juuri pilven taakse piiloon eikä Heikki halunnut Annin huomaavan sitä, koska kosinnan oli oltava taianomainen ja kaikin puolin täydellinen. Toinen Heikille tuttu pakotie olisi laulaa jotain ja saada näin Anni unohtamaan mistä he puhuivat, mutta ehkä ei ihan vielä oltu siinä pisteessä. Laulaminen oli viimeinen oljenkorsi ja se kannatti nostaa esiin vasta kun TODELLA halusi vältellä ikäviä tilanteita. Esimerkiksi Annin isän hautajaisissa Heikki lauloi niin paljon, että Anni pyysi Heikkiä lähtemään sieltä pois jo ennen kahvittelua, joka sopi Heikille enemmän kuin hyvin. Hän meni läheisen ostoskeskuksen peliluolaan ja ajoi Need for Speedissä oman ennätystuloksensa. Se oli tosi hyvä päivä, jos ei siis lasketa sitä ankeaa aamupäivää Malmin hautausmaalla.

”Heikki?”

Heikki havahtui ajatuksistaan. Aivan. Anni renkaan alla, haluaa puhua tunteista. Ei yhtään kivaa, pakene sitä. Vaihda taas aihetta.

Heikki koputti rekan rengasta miettivänä. ”Hakkapeliitat näyttäis olevan. Et varmaan nää siitä kulmasta mut nää on Hakkapeliitat. Hyvä merkki. Jos mä jäisin jumiin renkaan alle, mäkin valitsisin Hakkapeliitat.”

Anni tuijotti Heikkiä suu auki.

”Oliks toi paras mihin sä pystyit?”

Heikki painoi rengasta kämmenellään. Se ei antanut yhtään periksi.

”Onneks nää ei oo nastat, vai mitä?”

Annin poskelle valahti taas kyynel ja hän katsoi poispäin Heikistä. Puoli voittoa, Heikki pohti. Ainakaan vastassa ei ollut enää puhdasta raivoa.

”Kosinnasta silti. Jos me-”

Anni huokaisi ja kääntyi takaisin Heikkiin päin. ”Heikki. Rakas. Me voidaan palata siihen sitten kun selviää, että kuolenko mä tähän tielle vai en.”

”No emmä nyt usko et sä kuolet.”

”Mä makaan rekan renkaan alla keskellä vitun maantietä!”

”Ja silti sä pystyt puhuu noin hyvin etkä oo menettäny ees tajuas. Se on hyvä merkki se. Kato vaan, sä tuut oleen ihan tiptop, ei huolta. Et varmaan ees halvaanu tai mitään. Sä tunnet tän?”

Heikki kosketti Annin kättä.

”Kyllä.”

Heikki kosketti Annin kylkeä rekan renkaan alta.

”Ja tän?”

Anni nyökkäsi kivuissaan.

”Ja tän?”

Heikki kosketti Annin jalkaa. Anni katsoi Heikkiä kysyvästi.

”Tunnen minkä?”

Heikki irvisti ikävästi. O-ou.

”Tän… Tän tunteen. Rakkauden.”

Heikki mietti kuumeisesti. Todella ikäviä tunteita, isot aseet peliin. Aika laulaa.

”Tunnetko jo rakkauden, sen onnen hiljaisen-”

”Koskitsä mun jalkaa enkä mä tuntenu sitä?”

”-kuin luodut maan-”

”LOPETA!”

”-voi toista rakastaa-”

”NYT!”

”-ja saada rauhan sen.”

Heikki lopetti laulamisen ja hymyili Annille rakastavasti. Anni lysähti kasaan entistä pahemmin.

”Mä halvaannun tai kuolen ja vikat sanat jotka mä kuulen on, kun sä laulat Leijonakuningasta.”

”Mä oon satavarma et ambulanssi on jo tulossa, ei hätää.”

Rekkakuski potkaisi oven auki ja huusi takarenkaan alla makaavalle Annille ”Mä en saa ketään kii, tää radio reistaa! Mä jatkan yrittämistä!”

Anni parkaisi tuskasta. Heikki otti tyttöystäväänsä hennosti kädestä kiinni ja samalla salaa vaihtoi asennon vasemmalle polvelleen. Oikea polvi alkoi jo puutua ikävästi, kosinta kesti kauemmin kuin Heikki oli uskonut. Luultavasti kosinta olisi joka tapauksessa kestänyt yllättävän kauan, oli siihen sotkeutunut rekka tai ei. Annin kanssa ei voinut koskaan olla varma mistään. Naisilla kun ei tunnu olevan kiire mihinkään, kunnes yhtäkkiä on kauhea kiire kaikkialle.

Anni yskäisi verta naamalleen.

”Mä kuolen…”

”Se on kirkkaanpunasta verta, ehkä se on jostain pinnasta. Luultavasti sun ikenistä, käytitsä hammaslankaa aamulla? Sit jos yskii tummaa verta, sit on oikee hätä. Tumma veri tulee sisältä, kirkas ulkoota.”

”Mä sanoisin silti et nyt on oikee hätä.”

”Ai niinku sillon kun oltiin Lintsillä ja sun piti päästä kauheella kiireellä moikkaa sun isääs?”

Heikki hymyili tyytyväisenä itseensä. Sainpas sanottua.

”Heikki. Viimesen vitun kerran. HURJAKURU EI LÄHDE SIELTÄ MIHINKÄÄN! MUN ISÄ LÄHTI!”

”Joo, jotain kaks viikkoo myöhemmin.”

”MITÄ SITTEN!?”

”Sillon kun me oltiin Lintsil oli melkeen 30 astetta lämmintä, Hurjakuru viilens tosi kivasti. Se roiskuva vesi raikasti ihan hitosti. Siinä ois voinu käydä ainaski kaks tai kolme kertaa lisää. Siel ei ollu ees paljon porukkaa, tietsä miten harvinaista se on Lintsillä hellepäivänä? Seuraavana päivänä oli 12 astetta max. Ja pelkkää pilvee. Me oltais vaan vilustuttu jos sillon ois menny Hurjakuruun!”

Anni katsoi Heikkiä renkaan alta kuin kysyäkseen, että tuleeko vielä lisää? Heikki vastasi katseeseen jatkamalla.

”Kesä oli ohi sen päivän jälkeen. Me oltiin siellä just oikeena päivänä oikeeseen aikaan. Mut ei. Sun piti päästä moikkaa sun isääs just sillon niinku joka päivä. Mä oisin halunnu käydä Kieppurissa ja Viikingissä. Mut ei.”

Anni huokaisi ja heti sen perään yski lisää verta naamalleen.

”Ja Kingissä ja Raketissa.”

”Heikki, siitä on kolme vuotta. Voitaisko me jumalauta puhua joskus jostain muusta!”

”Mistä muka?”

Heikki vilkaisi sormusrasiaa kädessään.

”Ainiinjoo, kosinnasta.”

”Tai sit jostain muusta!” Anni huusi ja löi rengasta niin kovaa kuin pystyi.

”Eiku mä haluun palaa tähän kosintaan, tää meni vähän harhapoluille Lintsin ja tän rekan takii.”

”Ai meni vai?”

”Mitä jos mä sanon, et mul on sulle yllätys tälle illalle?”

”Onks se yllätys se, et mä en kuole?”

Heikki alkoi turhautua ja näytti sen.

”Kuole kuole kuole. Sä et osaa puhuu mistään muusta. Elämässä on muutaki pelättävää kun kuolema, jottas tiiät.”

”Niinku vaikka mikä?”

”No vaikka hämähäkit.”

Anni tuijotti Heikkiä pettyneenä.

”Tai käärmeet. Ihan sama. Mul on sulle yllätys. Mitäs sanot, jos tänään me kaks… Sudet. Ihan sama. Mitäs sanot, jos me mennään tänään… Hiltoniin! Mul on meille huone varattuna. Samppanjaa ja kylpyamme. Me voitas vaik käydä baarissa drinkeillä ja mä voisin hieroo sun selän. Eiks ois kivaa se, vai mitä?”

Anni hakkasi rengasta nyrkillä ja raivosi sylki ja veri suusta roiskuen. ”OIS VARMAAN JOS MUN SELKÄ EI OIS VITTU POIKKI!”

”Niin no pitää kattoo miten sen kaa käy, ei saa mennä asioiden edelle. Mut eiks oo aika kiva yllätys silti vai mitä?”

”EI!”

Heikki nousi ylös ja käänsi selkänsä Annille. Hän halusi näyttää, ettei pitänyt Annin asenteesta. Samalla hän salaa venytteli vasenta jalkaansa, joka alkoi myös puutua. Kosiminen oli jaloille yllättävän rankkaa hommaa. Ja tavallaan oli aika epäreilua, että Heikin jalat puutuivat, kun taas Anni ei edes tuntenut omia jalkojaan. Ei jakaudu tasaisesti tämän maailman tuska.

”Kerro mun mutsille et mä rakastan sitä” Anni sanoi itkuisena renkaan alta. Raivo oli vaihtunut hetkessä suruun.

Heikki päätti käyttää Annin mielialavaihtelua (Hormonit? Kuukautiset? Raskaus!?) hyväkseen ja palasi takaisin polviasentoon, tällä kertaa oikealle polvelleen. Donald Trump, The Art of the Deal, kohta kahdeksan. Taistele tiesi voittoon.

“Mä annan sulle 100 euroa jos sanot tahdon.”

Anni tuijotti Heikkiä pettyneenä.

”Selvä. 200 euroa.”

Anni käänsi päänsä ja katsoi mieluummin rekan alla olevaa maata kuin Heikkiä.

”Pliis sano vaan mun mutsille, että mä…”

”Okei, vika tarjous. 250 euroa. Ota tai-”

”Mä jätän.”

Heikki kirosi itsekseen. Perkele. Hän kaivoi kännykkänsä esiin ja avasi pankkinsa mobiiliapin. Anni käänsi päänsä takaisin Heikkiin päin.

”Onks kenttää?”

”Ei, tää näyttää vielki et E. Eikä tää appi aukee, mä en nää mun saldoo just nyt. Mites 250 nyt ja myöhemmin toiset 250 viidenkympin erissä puolen vuoden sisällä? Eli 500 euroo yhteensä, aattele nyt. Ei huonot myötäjäiset, vai mitä? Systeris ei varmaan saanu samanlaista Kallelta. Ja kaupan päälle se sviitti Hiltonista illaks, jos oot kunnossa siihen mennessä. Tai sit mä meen sinne yksin jos sun pitää jäädä yöks sairaalaan tai jotain. Hiltonis on kylpyamme, ei menis hukkaan se. Kyl se ihan oikeesti kantsis käyttää, kun on kerran maksettukin jo. Ois tyhmää jättää se käyttämättä, jos ihan totta puhutaan. Ei itsekästä mun mielestä. Eihän sunkaan mielestä?”

”Mikä E?”

”E? Ei kun kylpyamme. Onks sul verta jo korvissakin?”

”Mikä ’tää näyttää E’?”

”No toi kenttä on E. Ei oo 3G eikä 4G vaan E.”

”Se on netti, kenttä on se palkki siinä sen vieressä.”

Heikki vilkaisi kännykkänsä lähes täyttä kenttäpalkkia E -merkin vieressä. Voi paska! Jos Anni saa tietää Heikin sekoittaneen netin ja kentän keskenään, saattaa se tuhota kosinnan taianomaisen hetken lopullisesti ja johtaa todella ikäviin tunteisiin. Oli vain yksi vaihtoehto. Heikin piti laulaa tiensä ulos tästä umpikujasta.

”Tän tunteen tunnustaisin, vaan kertoa en saa. Se mitä kerran tein mua vainoo aini-”

”VITTU LOPETA!”

”Sori.”

”Onks sul koko ajan ollu kenttää? Kulta. Jos mä selviin tästä, mä palkkaan jonku murhaa sut.”

”No ei mul oo ollu täyttä kenttää. Vaan kolme neljästä palkista. Eiku. No nyt on neljä neljästä. Mut äsken ei ollu. Ei siis periaatteessa mun moka vaan enemmänki Telian-”

”Soita. Ambulanssi. Nyt!”

”Joo heti.”

Heikki astui ulos sairaalan katolle ja sytytti röökin. Vielä minuutteja aiemmin oli satanut rankasti, mutta nyt ilta-aurinko paistoi yhtä kirkkaasti ja kauniisti kuin mitä se oli harjullakin kuukautta aiemmin paistanut. Toisin kuin harjulla, katolla kävi myös ihana viilentävä tuuli. Katto oli Heikin suosikkipaikka sairaalassa, hän oli löytänyt sinne ensimmäisen kerran, kun tarvitsi rauhallisen paikan jossa itkeä. Sen jälkeen hän oli käynyt siellä toistuvasti viikkojen ajan. Kukaan muu ei tuntunut koskaan käyvän siellä, joka sopi Heikille paremmin kuin hyvin.

Pistäessään sytkärin takaisin povitaskuunsa, Heikki tunsi siellä tutun sileäpintaisen sormusrasian. Sen sisällä oli yhä sormus. Ei yrityksen puutteesta tosin, Heikki oli kosinut Annia 12 kertaa edellisten viikkojen aikana. Ensimmäisen kerran ambulanssissa, toisen kerran leikkaussalissa (Anni oli niin tokkurassa, että se oli lähellä onnistua, mutta sitten nukutus alkoi vaikuttamaan) ja seuraavat kymmenen kertaa Annin yksityishuoneessa. Tällä hetkellä oli vähän epäselvää, että olivatko Anni ja Heikki enää edes yhdessä. Jos Heikiltä kysyttiin, niin tietenkin, koska heidän rakkaus oli ikuista. Jos Annilta kysyttiin, niin ei missään olosuhteessa. Pari päivää sitten Heikki kuuli ohimennen Annin sanovan ystävilleen, että ainoa syy miksi hän antoi Heikin nukkua sairaalahuoneensa ulkopuolella käytävän lattialla oli se, ettei sairaalan tarjoaman pyörätuolin pyörä ja lukko toimi kunnolla ja hän tarvitsee apua päästäkseen kevyessä ylämäessä olevaan kanttiiniin. Heti kun uusi pyörätuoli saapuu toisesta sairaalasta tänne, saa Heikki painua vittuun hänen elämästään. Ja kyllä, Heikki tiedosti, ettei suhde ollut muutenkaan täysin kunnossa. Annin ystävät olivat tyhjentäneet heidän yhteisestä asunnosta kaikki Annin tavarat, Anni oli vaihtanut Facebookissa suhdestatuksensa Sinkuksi ja Annin vaatima lähestymiskielto oli asianajajien mukaan viittä vaille valmis. Mutta Heikki oli aika varma, että nämä pienet esteet olisivat täysin kierrettävissä The Art of The Dealin sekä muutaman tosi hyvin valitun laulun avulla. Annin selkä, sen sijaan. Se este vaatisi vähän enemmän kiertämistä.

Hyvä uutinen oli, ettei Anni ollut halvaantunut. Huono uutinen oli, että kuntoutus oli vähintäänkin vuoden kestävä ja suoritettiin kokonaisuudessaan sairaalan yhteydessä. Toisin sanoen, Heikki ei voinut viedä Annia pois sairaalasta voidakseen kosia häntä oikein. Täydellisen romanttinen paikka harjulla oli siis täysin poissuljettu, ja se mursi Heikin sydämen. Eihän yksikään nainen suostu kosintaan, jos se kosinta suoritetaan jossain helvetin sairaalahuoneessa tai kuntoutuskeskuksessa. Se oli tullut viimeisten viikkojen aikana harvinaisen selväksi. Peli olisi menetetty ilman oikeaa lokaatiota.

Heikki huokaisi, imaisi viimeiset sauhut röökistään ja heitti masentuneena tumppinsa katolle. Hän katsoi sen perään ja hämmästyi, kun huomasi ilta-auringon loistavan kirkkaasti tummien sadepilvien ali ja häikäisevän sairaalan vieressä olevan lammen pintaa. Pinta loisti viereisen sairaalarakennuksen seinään ja sai sen aaltoilemaan kauniista valosta samalla, kun sateenkaari alkoi ilmestyä horisonttiin talon taakse tummien pilvien ja kirkkaasti paistavan auringon väliin.

Heikin silmät suurenivat, kun hän tajusi mitä näki. Hän näki kauneutta. Hän näki merkin. Hän näki mahdollisuuden. Se on nyt tai ei koskaan.

”Jumalauta!”

Täynnä rakkautta ja hetken huumaa, Heikki ryntäsi vauhdilla takaisin sairaalaan hakemaan Annia ja antoi katon oven sulkeutua kiinni perässään. Tänään olisi se päivä, kun kosiminen viimeinkin onnistuisi. Tänään olisi se päivä, kun kaikki viimeinkin muuttuisi parempaan päin.

Jos Heikki olisi katsonut ovea tarkemmin, hän olisi ehkä nähnyt ovessa varoitukset viettävästä katosta. Ja jos Heikki olisi liikkunut katolla yhtään enemmän, hän olisi ehkä huomannut sen olevan juuri yli pyyhkäisseen rankkasateen jäljiltä erittäin liukas. Ja jos Heikki olisi yhdistänyt mielessään viettävän katon, katon liukkauden, Annin pyörätuolin rikkinäisen lukon sekä katon reunan takana odottavan 25 metrin pudotuksen suoraan märälle asvaltille, olisi tuon iltapäivän tragedia ehkä voitu välttää.

Mutta virheitä sattuu kaikille, se on osa elämää. Eihän kukaan meistä ole täydellinen.

Ja sitten kana meni golffaamaan dinosauruksen kanssa.