Simo

9.10.2016

Joskus alkuvuodesta 2011 enoni tuttu tarvitsi koiralleen hoitajaa. Hän oli kai lähdössä viikoksi ulkomaille tai jotain. Kyseinen koira oli kuulema pieni labradorinnoutaja nimeltään Simo, joka pärjäsi hyvin yksinkin. Tämä yksin pärjääminen oli kätevä ominaisuus, koska minä kävin päivisin töissä ja silloinen kihlattuni Minna kävi koulussa. Suostuimme siis ottamaan koiran hoitoon pientä korvausta vastaan.

Asuimme tuolloin Nummelassa vuokrarivitalossa, johon Simo sitten tuotiin eräänä iltana. Ensimmäinen reaktio minulta ja Minnalta siihen, kun näimme koiran, oli pitkältikin tämä: "Mikä toi on?"

Hei, olen Simo enkä todellakaan ole labradorinnoutaja!

Omistaja lähti ja jätti hevosen meille. Simo oli ihan kiltin oloinen, ei haukkunut hirveästi eikä lattia tömissyt kuin vaan vähän kun se käveli eteenpäin, mutta se oli niin saaaaaaatanan iso. Kun Simo nousi nuolemaan minun naamaani, jota se tykkäsi jostain syystä tehdä tosi usein, se vaan nousi takajaloilleen, pisti tassut olkapäilleni ja nuoli naamaani yläviistosta.

Koska koira ei ollut pieni labradorinnoutaja vaan pieni virtahepo, minä sain ottaa vastuun sen lenkittämisestä. Talven synkin vaihe oli tietysti juuri meneillään, joten oikeastaan joka helvetin aamu ja iltapäivä ja ilta minä vein sen koiran lenkille lähes 20 asteen pakkaseen. Lisäksi Simo tarvitsi kokoonsa nähden vähän pidemmän lenkin kuin joku pieni koira. Ja lisäksi Simo oli se, joka määräsi mihin mentiin ja minä en varsinaisesti voinut muuta kuin pysyä perässä.

Kerran, yhdellä iltalenkillä, Simo näki toisen koiranulkoiluttajan. Se oli ehkä 8-9 -vuotias poika joka oli ns. koirafani, eli se tunnisti heti Simon rodun ja kertoi kuinka arvokas koira se oli. Bernin paimenkoira on kuulema yksi uskollisimmista ja arvostetuimmista koiraroduista mitä maailmasta löytyy. Samalla kun poika kertoi minulle tätä, minä katsoin vierestä kuinka Simo raahasi pojan pienen koiran läheiseen lumihankeen ja raiskasi sen. Lopulta saimme pojan narttukoiran pois Simon alta niin, että minä vein käteni Simon kaulan ympäri ja vedin sitä väkisin ylöspäin, jolloin poika repi uikuttavan pikkukoiransa Simosta irti ja juoksi se sylissään pakoon.

Kuten meille oli luvattu, Simo todellakin osasi olla yksin kotona. Se osasi avata pakastimen ihan itse ja kaivaa sieltä kaiken lihan syötäväkseen. Se osasi myös yksin ollessaan ulvoa niin kovaa, että sain elämäni ensimmäisen virallisen varoituksen vuokraisännältä. Vuokraisäntä vielä sanoi puhelimessa, että kai muistin että lemmikit oli kämpässä täysin kielletty. Minä sanoin, että Simo on vaan pieni labradorinnoutaja joka on muutaman päivän meillä hoidossa, ei hätää. Suljin puhelimen ja katsoin Simoa pettyneenä. Ja sitten katsoin hamsteriani Ronaldoa ja Kalifornian kuningaskäärmettäni Lompakko 2000:tta. Ja sitten mietin ihan hetken aikaa, että mitä olin oikein tekemässä elämälläni.

Koska Simoa ei voinut jättää yksin, jouduin ottamaan töistä muutaman palkattoman päivän. Näin ollen se ainoa pieni hyöty joka Simosta oli ollut, eli pieni rahallinen korvaus vahtimisesta, valui myös hukkaan.

Kaiken tämän jälkeen voin silti myöntää, että Simo oli siisti koira. Minä pidin Simosta. Sekin oli itsepäinen, läski ja vaati jatkuvaa huomiota. En kadu yhtään sitä, että Simo oli meillä hoidossa. Kadun tosin vähän sitä, että en ehtinyt estää sen pikkukoiran raiskausta ajoissa.

Hei, olen Simo ja ei tarkoittaa kyllä!