Gestapo -päiväkirja

11.06.2015

Löysin muutaman vuoden takaisen itsenidotun vihkon jota aloin selailemaan. Sanoisin että kyseessä on paras päiväkirja jota olen koskaan pitänyt, pelkästään jo sen nimen vuoksi.

Siisti nimi. Sille on myös ihan perusteltu syy.

Olin Heinäkuussa 2011 Thaimaanlomalla Hua Hinissa. Ensimmäisenä iltanani siellä, ollessani ravintolassa perheeni ja silloisen kihlattuni kanssa syömässä, iski kaupunkiin eräänlainen maailmanlopun tulva. Tämän johdosta minä ja isäni jouduimme kahlaamaan vuokra-autolle polvia myöten tulvivassa vedessä, jossa kanssamme kellui mm. koiran kokoisia rottia ja rottien kokoisia kakkoja. Sitten kävimme hakemassa naiset kyytiin ja ajoimme ylämaille turvaan.

Koska rotat ja kakat ovat täynnä bakteereja, sain niistä sitten vatsataudin. Se alkoi erittäin pikkuhiljaa ja esiintyi oikeastaan vain löysänä paskana, kunnes muutama päivä ennen kotiinpaluuta tauti päätti nostaa vaihdetta. Paskani väri alkoi muistuttaa sateenkaarta. Lisäksi aloin oksennella ja kuume nousi.

Hua Hinin sairaalaan siis. Siellä pääsin tapaamaan tohtoria, joka teki heti päätöksen jättää minut sinne yöksi. Seuraavaksi hoitaja ohjasi minut ja isäni jollekin tiskille, jossa hän ilmoitti, että yksi yö sairaalassa maksaa 5000 bahtia eli n. 125 euroa. Myöhemmin selvisi, että se oli vain joku sisäänpääsymaksu ja että lopullinen hinta oli vain vajaat 25000 bahtia. Onneksi minulla oli matkavakuutus, vaikka eipä siitä mitään iloa Hua Hinin sairaalassa kyllä ollut. Tästä kaikesta lisää vähän myöhemmin.

Seuraavaksi minut johdettiin Emergency Roomiin jossa hoitoni aloitettiin. Siellä myös ensimmäistä kertaa kohtasin kyseisen sairaalan tavan toimia, ja koska sille ei ole olemassa nimeä, keksitään se itse: Right-Hand-Without-Left-Hand -Teamwork. Se on ilmiö, jossa neljälle tai useammalle ihmiselle annetaan yhden ihmisen työ, he tekevät sen sattumanvaraisessa järjestyksessä eivätkä kerro toisilleen mitä ovat tehneet. Lopulta kaikki menee jollain tavalla vituiksi. Lopputulos voi olla esim. se, että kun sinut raahataan Emergency Roomiin, ensimmäinen hoitaja raahaa viereesi tippalaitteen täynnä antibioottia, sitten toinen tulee ja laittaa tippalaitteen kiinni sinuun, sitten kolmas tulee ja teippaa sen piikin kiinni käteen ja sitten viimeinen tulee ja puhdistaa kätesi tippalaitteen piikkiä varten, joka on jo sinussa, joten se olisi pitänyt tehdä jo aiemmin. Right-Hand-Without-Left-Hand -Teamwork ei vakuuta, varsinkin kun tämän systeemin on tarkoitus pitää sinut hengissä.

Tipanvittu kädessäni minut vietiin neljänteen kerrokseen, jossa minua odotteli oma huone. Olin tässä vaiheessa vielä aika innoissani, sillä en ollut ikinä nähnyt thaimaalaista sairaalahuonetta. Päästyäni huoneeseen olin vielä enemmän innoissani, sillä siellä oli oma yksityisvessa ja minulla oli sattumoisin törkeä paskahätä. Paskahätäni saisi kuitenkin odottaa, edessä oli tärkeämpiä asioita ratkottavana.

Otetaan nyt pohjakosketus trooppisen sairaalan byrokratiaan. Matkavakuutushan on siis todella kiva olla olemassa, mutta kun siinä on yksi ongelma: Se ei ole käteistä. Joten kun tarjosin Hua Hinin sairaalalle lappua jossa luki, että minut piti parantaa ilmaiseksi, se ei käynyt. Työstä piti maksaa heti eikä viikkoa myöhemmin jonkun firman kautta. Matkavakuutus on näin ollen täysi vääryys sairaalan kannalta, koska ei sairaaloita vakuutuksilla pyöritetä. Itse taas olin sitä mieltä, että halusin paskalle nyt, joten voisiko tämän matkavakuutuskeskustelun siirtää vaikka vartin päähän. Ei voinut.

Tuntia myöhemmin, allekirjoitettuani sadannen paperin jossa vakuutin , että matkavakuutus on ihan oikea juttu ja kerrottuani kaiken, mitä olen ikinä koskaan sairastanut, tuli paikalle sairaalan vakuutusnainen. Hän ei osannut kuin yhden lauseen englantia, josta syystä kutsuin häntä Ms. Canyoupaynowksi.

Ms. Canyoupaynow ei omasta vakuutusnaisen tittelistään huolimatta tiennyt mitä matkavakuutus tarkoitti, joten eihän siinä muu auttanut kuin yhdellä sulavalla kädenliikkeellä viedä oikea käteni lompakkotaskuuni josta kaivoin esiin kännykän ja soitin isälleni, että hänen pitää maksaa lisää. Ms. Canyoupaynow oli tyytyväinen ja lähti pois, jotta pääsisin viimeinkin vessaan.

Nousin sängystä pois jolloin huoneeseeni ryntäsi neljä hoitajaa jotka työnsivät minut takaisin sänkyyn. Vessa saisi yhä odottaa. Hoitajat asettuivat sänkyni ympärille nöyristellen minua ja samalla tuijottaen minua kasvomaskiensa takaa. Voi ei! Oli taas aika leikkiä Right-Hand-Without-Left-Hand -Teamworkkiä!

Ensimmäinen pöyhi tyynyni, toinen tyhjensi tyhjän roskikseni, kolmas otti juuri pöyhityn tyynyn ja vaihtoi sen toiseen, neljäs avasi verhot, toinen avasi televisioni, ensimmäinen toi uuden vessapaperin, neljäs tutki tippalaitettani, kolmas sulki verhot, toinen tutki uutta vessapaperia mutta ei saanut sitä vessaan asti, neljäs pöyhi uuden tyynyni, kolmas sulki television, ensimmäinen avasi verhot ja kaikki poistuivat samaan aikaan nöyristellen minua.

Istuin sängyssä järkyttyneenä. Nämäkö pitävät minut hengissä yön yli? Herran Jumala! Päätin kohdata ongelmat yksi kerrallaan ja käydä viimeinkin sillä kauan odotetulla paskalla. Nousin sängystä pois, jolloin huoneeseeni juoksi hoitaja joka työnsi minut takaisin sänkyyn. Hän halusi tulla tutustumaan minuun ja kysyi minulta huonolla englannilla kotimaatani. "Oh, Finland. Vely good". Tämä sama smalltalk toistui tästedes joka vitun kerta kun hoitaja astui huoneeseeni. Ihan sama oliko kyseinen hoitaja jo käynyt kysymässä minulta kotimaatani, hän kysyi sitä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Ja näitä hoitajia riitti, voi luoja, niitä todellakin riitti. Yleensä hoitajat kävelivät huoneeseeni, katsoivat tippalaitetta, kysyivät mistä olen kotoisin ja lähtivät nöyristellen. Tämä toistui tänä ensimmäisenä iltapäivänä niin monta kertaa, että en pysynyt laskuissa.

Kolmannella tai neljännellä hoitajakierroksella (jotka tulivat niin hyvin väliajoin, että vessaan ei vieläkään ehtinyt) kysymykset alkoivat perinteisen maakysymyksen lisäksi kasvaa. Minkä ikäinen, miten pitkä, miksi kalju, missä vanhemmat, naimisissa koska sormus, mikä kaupunki, opiskelija vai töissä, lempiväri, lempiruoka, mitä pidän Thaimaasta, miten kauan maassa, pidänkö auringosta jne. Lopulta menetin hermot ja esitin vastakysymyksen: Missäpäin on Mekka? Se hiljensi kysymykset ja hoitajakierrokset hetkellisesti loppuivat.

Jossain vaiheessa tätä rumbaa oli eteeni myös tuotu kanakeitto, joka oli syömäkelvoton kaikin mahdollisin tavoin. Ja minä en ole ruoan suhteen nirso mies, en helvetissä. Olen kerran jopa uhannut elää viikonlopun pelkästään juomalla omaa kustani. Tuo kanakeitto sen sijaan, en söisi sitä vaikka mitä tapahtuisi. Jos terroristi juoksisi nyt kämppääni ja pistäisi kihlattuni ohimoa vasten aseen uhaten ampua hänet ellen söisi sitä keittoa, minä hyvästelisin kihlattuni ja kiittäisin häntä näistä muutamasta mahtavasta vuodesta. Jos joku tyyppi keksisi aikakoneen, jolla hän voisi mennä ajassa taaksepäin tappamaan Hitlerin, ja se kone toimisi vain jos minä söisin sen kanakeiton, antaisin Hitlerin elää. Se kanakeitto oli paskimman näköinen ja paskimman hajuinen ruoka heti keitetyn paskan jälkeen. Maistoin sitä puolikkaan lusikallisen verran ja olin oksentaa siihen paikkaan. Työnsin sen niin kauas itsestäni kuin pystyin. Hoitajat työnsivät sitä koko ajan lähemmäs huoneeseen tullessaan ja minä työnsin sen aina poispäin hoitajien poistuttua.

Mekkakysymyksen jälkeen tuli hyvä tauko, joten oli viimeinkin aika käydä paskalla. Nousin sängystä pois, jolloin perheeni ryntäsi huoneeseen ja työnsi minut takaisin sänkyyn.

Pyysin vanhempiani tarkistamaan oliko vessani huljuvessa, itse kun en vielä ollut sinne kiireiltäni ehtinyt. Luojan kiitos ei ollut. Muutama päivä aiemmin eräällä rannalla olin pimeässä huljuvessassa heittänyt vesisangosta hukkuneen torakan persereikääni ja saanut siitä traumoja. Vessani oli kuulemma ihan siisti vaikkakin pieni.

Kun perheeni lähti pois, oli VIIMEINKIN aika käydä paskalla. Raahasin tippalaitetta perässäni vessan ovelle, jossa todellakin huomasin sen olevan pieni. Se oli juuri ja juuri tippalaitteen levyinen pitkulainen huone jonka toisessa päässä oli vessanpönttö. Lisäksi ovella oli kymmenen senttiä korkea kynnys jonka yli jouduin joka kerta vessassa käydessäni kampeamaan tippalaitetta. Tämä ei olisi normaalisti vaikeaa, mutta koska paskahätäni ilmaantui yleensä vartin välein ja vessaan piti suorastaan juosta, tuo kynnys ja tippalaite olivat ehkä suurin ongelma jonka sairaalassa kohtasin. Aloin näillä paikoin kutsua tippalaitettani leikkisästi Death Pillariksi. Se vitsi vanheni seuraavana päivänä kun yksi hoitajista lähti mukaan tähän leikkiin.

Vessanpönttöni oli melkein lattiatasossa ja vuosi vettä lattialle. Lisäksi vessassa haisi aina paskalle, mutta se saattoi myös johtua siitä, että paskapaperit piti heittää siihen pöntön vieressä olevaan roskikseen. Se oli ainoa roskis jota ei missään vaiheessa sairaalassa ollessani tyhjennetty. Sen sijaan se aina tyhjänä oleva roskis sänkyni vieressä vaihdettiin uuteen tyhjään roskapussiin viisi kertaa päivässä.

Kun hoitajarumba oli ollut pahimmillaan, olin saanut kaksi pientä kuppia. "This one" hoitaja näytti isompaa "is for pii-pii". Sitten se näytti pienempää. "This one for poo-poo". Lääketieteellistä. Kun siis lopulta pääsin vessaan, otin kupit mukaan täyttöä varten. Juoksevaa ripulipaskaa ei ole erityisemmin helppoa saada kuppiin joka on sentin halkaisijaltaan ja puolitoista senttiä korkea. En ala kuvailemaan tätä operaatiota sen tarkemmin, mutta sen voin sanoa , että poo-poo -kuppi piti jälkeenpäin huuhdella ulkopuolelta.

Takaisin sängylle. Nojasin tyynyyni ja totesin, että oli aika hyvä olo taas pitkästä aikaa. Rento. Edes se edessäni ollut haiseva kanakeitto ei pilannut oloani. Oveltani kuului kolahdus ja säikähdin, kun pieni salaikkuna napsahti kiinni. Se salaikkuna oli leveä kaistale oven vieressä josta minua aina välillä tuijoteltiin ja jonka vasta nyt ensimmäistä kertaa huomasin. Sisälle ryntäsi heti luukun napsahdettua kiinni outoon univormuun pukeutunut nainen, jonka perässä juoksi pienempi nainen, joka teki muistiinpanoja. Selvisi, että tämä univormunainen oli päälääkärini. Hän oli kylmäkatseinen ja vakava vanha nainen joka puhui minulle koko ajan niin uhkaavalla äänensävyllä, että pelkäsin ripulini tappaneen hänen tyttärensä. Hän tuijotti minua syvälle sieluuni ja kysyi minulta narisevalla äänellään:

"Have you make a poo-poo?"

Kerroin kakanneeni jolloin vastakysymys oli "How many poo-poo?". Kerroin, että olin sen päivän aikana käynyt jotain kymmenen kertaa paskalla. Hän tuntui kauhistuvan, kirjoitti jotain pieneen mustaan vihkoonsa ja liisi huoneesta seuraaja perässään pois. Ovi pamahti kiinni. Ja sitten näin ne taas. Silmät. Salaikkunassa oven vieressä. Ne katsoivat minua ja salaluukku napsahti uudestaan kiinni.

Ensimmäinen ajatus Gestaposta nousi mieleeni. Eihän Gestapo ole oikeasti voinut selvitä Toisesta Maailmansodasta ja jatkaa toimintaansa Thaimaassa, eihän? Päätin unohtaa koko ajatuksen ja pistin television päälle.

Selvisi, että näkyvillä oli kolme kanavaa jossa puhuttiin englantia: Universal Channel (maan johtava Law & Order kanava), SyFy (tekniikasta ja paskoista ufo-dokkareista kiinnostuneiden lempikanava) sekä FoxCrime (Paskaa rikostoimintaa, mutta välillä tulee Hustle). Näin ollen katsoin oikeastaan vain ja ainoastaan FoxCrimea. Outoa kyllä, FoxCrimelta tuli myös suhteettoman paljon Law & Orderia. Siellä kyllä mainostettiin kaikkea Dexteristä alkaen. Suljin television ja aloin lukea isäni lainaamaa Carl Hiaasenin kirjaa.

Olin saanut tarpeekseni siitä kanakeiton paskanhajusta. Seuraavan hoitajan saapuessa tiedustelemaan mistä olin kotoisin, pyysin häntä viemään sen kanakeiton helvettiin huoneestani. Hän nyökkäsi hymyillen ja poistui tyhjin käsin. Kanakeitto jäi seurakseni.

Koska en ollut syönyt mitään ja koska kehoni sylki kaiken mitä sillä oli antaa pois, oli minulla törkeä nälkä. Seuraavan hoitajan tullessa huoneeseen kysyin, että saisinko iltapalan. Hoitaja hämmentyneenä selitti , että tuo kanakeitto, joka oli siis tässä vaiheessa ollut jo viisi tuntia seuranani jäähtymässä, oli yhdistetty päivällinen, lounas ja iltapala. Tämä pisti vituttamaan. Söin nälkääni sen keiton mukana tulleen suolapussin. Seuraavan ruoan sain vasta aamukymmeneltä. Huoneessa oli kyllä minibaari, mutta sekin oli tyhjä.

Kun Ms. Canyoupaynow tuli illalla huoneeseeni pyytämään lisää rahaa, pyysin häntäkin viemään kanakeiton pois. Hän miimikoi minulle, ettei se ollut hänen tehtävänsä. Hän lähetti paikalle hoitajan joka oli tuonut keiton alun perin huoneeseen. Tämä taas selitti, että hänen tehtävänsä oli vain tuoda se keitto huoneeseen, ei viedä sitä pois. Kun pyysin häntä lähettämään huoneeseeni hoitajan, jonka tehtävä oli viedä keitto pois, hän kertoi, että tämä hoitaja oli tänään poissa töistä. Kanakeitto jäi seurakseni.

Kun iltakymmeneltä yövuorossa ollut hoitaja tuli kysymään minulta poo-poo ja pii-pii -purkkeja, näytin hänelle kanakeittoani ja sanoin sen olevan kakkanäytteeni. Lopulta hoitaja lähti keitto toisessa kädessä ja purkit toisessa kädessä pois. Toivoin, että ne eivät menneet matkalla sekaisin. En voi koskaan tietää sitä, koska minkäänlaista vastausta näytteisiin ei koskaan tullut. Lukuisat tiedusteluni paskanäytteitäni ja niistä löydettyjä tuloksia kohtaan eivät yleensä johtaneet muuhun kuin tyhjään tuijotukseen ja vakiokysymykseen: "You made a poo-poo?".

Illalla vatsani kurni nälkää. Ripulointi oli loppunut kokonaan, koska kehossa ei ollut mitään mitä edes teoriassa olisi voinut paskoa pois. Kysyin parilta hoitajalta, että saisiko heiltä ruokaa. He iloisesti ilmoittivat, että tottakai, poistuivat, eivätkä tulleet koskaan takaisin. Nälkäkuolema. Gestapo tuli taas mieleen. Aloin uskoa siihen, että ehkä se sittenkin selvisi liittoutuneiden alta aina Hua Hiniin asti. On se salakavala järjestö. Päätin kertoa tästä maailmalle heti kun pääsisin pois sairaalasta.

Illalla luin Hiaasenin kirjaa ja katsoin telkkaria niin pitkään, että alkoi väkisin väsyttää. Vatsakivut olivat hullut ja herättivät minut vartin välein. Lisäksi huoneessa oli kylmä koska ilmastointia ei saanut pois päältä ja peittoni oli vain lakana. Pelkäsin vilustuvani vaikka päiväntasaaja oli ihan vieressä. Lisäksi muutaman kerran vatsakipuihin herätessäni näin salaikkunassa tuimat natsin silmät, vahtimassa minua.

Lopulta nukahdin kunnolla, kellon ollessa viisi.

Kellon ollessa kuusi sain kokea elämäni ensimmäisen keskitysleiriherätyksen. Neljä hoitajaa juoksee huoneeseeni, napsauttavat valot päälle ja asettuvat nöyristellen sänkyni ympärille. Ajatukseni huusivat että "Ei, ei taas!". Mutta voi kyllä! Oli taas aika pelata Right-Hand-Without-Left-Hand -Teamworkkiä!

Verhot, televisio, kuoleman pylväs, sänky, tyyny, lakanapeitto sekä tietysti seinäkelloni saivat kaikilta höykytystä vuoron perään. Kun kaikki oli taas sekaisin, he poistuivat. Huokaisin syvään epätoivossani. Mutta se oli ennenaikainen huokaisu, sillä seuraavan tunnin aikana kaikki Gestapon jäsenet saapuivat luokseni kysymään kansallisuuttani ja poo-poota. Tässä kohtaa aloin mielessäni nimetä hoitajia SS-arvojen mukaan. Univormupukuista päälääkäriäni ja hänen seuraajaansa aloin kutsua Henrika Himmleriksi und Adjutantiksi.

Henrika tuli aamulla kysymään vointiani. Valehtelin sen olevan hyvä ja kerroin olevani elämäni kunnossa. Ei ole kylmä, ei ole nälkä ja oksennusta tai kakkaa ei ole tullut yhtään, joka oli totta, koska en ollut syönyt mitään. Kerroin silti Henrikalle, että kakattomuus varmaan johtui tippalaitteen antibiooteista eikä kuitujen puutteesta. Kuumettakin oli ilmastoinnin vuoksi vain 36 astetta, joten olin terve. Kysyin Henrikalta, että voisinko siis päästä pois sairaalasta, koska selvästikin olin kunnossa. Henrika katsoi adjutanttiaan ja sitten minua: "You stay hele. Bye". Sitten Henrika teki natsitervehdyksen ja poistui huoneesta hanhen askelin. Tai sitten se vain vaikutti siltä.

Vitutti. Aika moni juttu vitutti jo muutenkin, mutta toinen yö natsisairaalassa vitutti kyllä ajatuksena eniten.

Ainoa kuva minusta sairaalassa ja siinäkin näytän keskisormea.
Ainoa kuva minusta sairaalassa ja siinäkin näytän keskisormea.

Soitin isälleni ja pyysin häntä tuomaan vaihtokalsarit, ruokaa ja muistiinpanovälineet. Miksi ruokaa, hän kysyi. En uskaltanut kertoa syytä puhelimessa, pelkäsin että se oli yön aikana käyty mikittämässä.

Ms. Canyoupaynow tuli epäilyttävän nopeasti Henrikan päätöksen jälkeen huoneeseeni, hymyillen säteilevästi. Hänellä oli syy hymyyn, sillä hän oli oppinut yön aikana uuden sanan: Travelling insurance. Hänelle oli viimeinkin selvinnyt, että minulla oli sellainen. Myönsin tämän olevan totta ja lisäsin, että hän on ollut todella tarkkaavainen, sillä eilen me juttelimme tästä samasta aiheesta vain puoli tuntia. Sain eteeni saman kasan papereita kuin mitä olin saanut edellisenä päivänä ja täytin ne taas. Pyysin, että Ms. Canyoupaynow ei hukkaisi niitä tällä kertaa. Hän ei ymmärtänyt, joten hän vain hymyili, nyökkäsi, poistui huoneestani ja hukkasi paperit johonkin, koska täytin ne taas seuraavana aamuna uudestaan.

Kyselin kaikilta huoneessani käyviltä hoitajilta että milloin saan aamupalan, sillä olin jo siinä tilanteessa, että harkitsin vyöni syömistä. Jokainen heistä hymyili ja poistui hakemaan sitä. Joskus yhdeksän jälkeen ensimmäinen hoitaja, jota kutsuin Fraulein Obersturmbannführeriksi, onnistui tehtävässään ja sai tuotua aamupalan luokseni. Söin sen varmaan minuutissa, vaikka se maistuikin paskalle. Imeskelin jopa ne sokerikuutiot jotka aamukahvin kanssa tuotiin, koska kahvi oli unohdettu kaataa mukiin. Luultavasti se hoitaja, jonka tehtävä oli kaataa kahvit, oli siis pois töistä. Teetä oli onneksi saatavilla, mutta sitten selvisi, että se tee oli joku tee-se-itse -pussisekoitus joka maistui vain vedeltä.

Aamupäivällä tarkoitukseni oli katsoa jakso Hustlea, mutta koska se oli sama jakso kuin mikä oli tullut edellisenä iltana, luinkin vain kirjaa. Lopulta isäni ja silloinen kihlattuni saapuivat paikalle vaihtovaatteiden, oikean ruoan ja muistiinpanovälineiden kanssa. Viimeinkin oli mahdollista potkaista käyntiin Gestapopäiväkirja!

klo 12.50

Sain muistiinpanovälineet. Tämä on suorastaan jännittävää. FoxCrime väittää että se esittää Monkkia, Dexteriä ja alkuperäistä CSI:tä. Mielenkiintoista, koska tähän mennessä olen nähnyt vain kolmea eri sarjaa (Law & Order, CSI: Ny ja Hustle) ja olen katsonut kanavaa nyt melkein 19 tuntia putkeen.

Ensimmäinen avautumiseni upouudelle päiväkirjalleni ja sekin liittyi heti Thaimaan televisiotarjontaan. Elämäni on yhtä juhlaa.

Klo 13.05

Panitta, ylilääkäri, käy kertomassa elämäntarinansa. Työskennellyt 19 vuotta Koh Samuilla. Suositteli Full Moon Partyja. Loistava ehdotus ripuloivalle ja oksentelevalle potilaalle. Tyttö keitti kyllä loistavan teen aineksista, jotka ainakin kaksi tuntia aiemmin olivat kamalaa paskaa. Go figure.

Panitta oli yksi puheliaimmista hoitajista, varmaan koska hän oli oikeastaan ainoa, joka osasi englantia kansallisuuden kysymisen ja poo-poon lisäksi. Hän myös kosketti minua kerran polvesta, joka oli jostain syystä todella outoa.

Klo 13.25

Olen ansoitettu, kuin kettingillä Colosseumin hiekkaan kiinnitetty kristitty, joka ei kykene liikkumaan. Tarkoitanko nyt tippalaitettani? En, vaan jotain uutta, eli KAHTA tippalaitettani. Kyllä, Gestapo kiinnitti minut kahteen eri tolppaan. Vessaan kulku on taas hieman hankalampaa. Mikäli toinen tolppa olisi sängyn toisella puolella, olisin kuin ristiinnaulittu. Olette säälimättömiä, natsit! Ettekö lainkaan piittaa muusta kuin paranemisestani!?

Kuoleman Pylväs muuttui tuona hetkenä Kuoleman Pylväiksi, tai koska ne vaativat niin ison alueen, käytin niistä myös nimeä Kuoleman Kentät. Sitten muistin että se nimi oli jo varattu ja pidin sitä itsekin mauttomana referenssinä. Lisäksi ripulini oli tekemässä paluuta nyt kun olin saanut ruokaa, joten nopeat paskajuoksut vessaan kahta eri tolppaa perässä raahatessa olivat kasvamaan päin.

Klo 13.40

Verenpaine ja kuumemittaus. R2-D2 käy poistamassa antibiootin ja kysyy taas "How many poo-poo?". Kerron että maailmassa paskaa riittää. Veri tulvii tippalaitteeni putkiin neljättä kertaa tunnin sisällä.

En tiennyt tämän kyseisen hoitajan nimeä joten kutsuin häntä R2-D2:ksi. Tämä siksi, että aina kun hän tuli huoneeseeni, hän kysyi vain "poo-poo" tai "pii-pii".

Klo 14.00

Valehtelin. Fox Crimelta tulee neljä ohjelmaa. Unohdin mainita Love Behind Barsin, tunnin kestävän 4D-mäisen dokumentin joka tulee nyt neljättä kertaa. Se on koskettava kertomus naisista jotka menevät naimisiin vankien kanssa. Lisäksi se on täyttä paskaa.

Klo 14.40

Fraulein Obersturmbannführer tarkistaa vointini. Hän katsoo epäilevästi päiväkirjaani, joka on jäänyt pöydälle auki. Luulen viimeisten hetkieni koittaneen.

Klo 14.43

Laskin päiväkirjan pöydälle ja Fraulein Sturmbannführer astelee sisään. Kuvittelen, että Fraulein Obersturmbannführer oli antanut heti teloituskäskyni. Kävi ilmi, että hän vain halusi tietää vointini ja kansallisuuteni. En silti usko että näen auringonlaskua enää koskaan.

Tässä näette minkälaisen otteen Gestapo oli saanut minusta. Pystyin noina mustina hetkinä kuvittelemaan itseni Hampurin juutalaiskortteliin, jossa makasin sängyn alle piiloutuneena samalla kun mustasaappaiset miehet astelivat sisään etsimään minua. San Paulo Hua Hin Hospital oli aina vaan selvempi Gestapoliike.

Klo 14.50

Perkele! En halua kuolla Thaimaassa, koska pelkään mitä hautakivessäni mahtaa lukea. Aamupalalla sain mukana pinkin lapun jossa oli tekstiä thaimaaksi ja nimi Mattinen Santeri. Päivälliseksi siinä luki Mawtinen Santeri. Nyt tuli välipala (Viimeinen ateria!) ja siinä lukee Mahiwen Sawieri. Tällä menolla olen siis haudattuna Mahatma Salieri!

Toisaalta, Thaimaassa kaikki on vähän epäselvää. Hua Hinissä on eräs apinakukkula Khao Takiap, jossa sadat apinat panevat toisiaan ja aiheuttavat tuhoa. Siellä kukkulalla on iso kyltti jossa lukee NO! GIVE FOOD MONKEYS! Miten se nyt sitten pitäisi tulkita? Anna ruokaa vai älä missään nimessä anna? Indonesiassa oli myös kerran lentokentällä kyltti jossa luki ALL ITEMS ARE X-RAY. Todellakin ovat, todellakin.

Klo 15.00

VOI HEVON VITTU! Olen odottanut neljä (4) tuntia uutta Hustlea, ja se on uusinta aamulta, joka taas oli uusinta eilisillalta. Yöllä pitäisi tulla Hustle-maratoni, epäilemättä kymmenen kertaa tämä sama jakso. Näinä hetkinä toivon että Gestapo kiirehtisi.

Armoton vitutus kasvoi, kiitos vain kovasti FoxCrime. Hustle oli ainoa katsottava sarja kanavalla ja jostain syystä sitä samaa jaksoa toistettiin yhä uudestaan ja uudestaan.

Klo 15.50

Lakanan vaihto. Ne tuijottavat minua.

Klo 16.15

Ne suunnittelevat jotain...

Klo 16.25

Se toi minulle kapselin. Se katsoi minuun... "Eat!". Loppu koittaa nyt! Hyvästi julma maailma!

Klo 16.40

Se olikin oksennuslääke.

Klo 16.50

Mutta nyt saapui se oikea myrkky. Miten kanapasta voi haista ummehtuneelle saunakaljalle? Lisäksi olen nyt Mr. Mattiwew.

Klo 17.00

Gestapo on ovela. Kanapasta joka haisee saunassa ummehtuneelle kaljalle maistuu kuitenkin ihan vaan perinteiselle pilalle menneelle kanapastalle.

Sairaalan ruoka oli taattua Auschwitz –laatua. Jokainen annos oli jollain tavalla vitullaan. Jopa hedelmät maistuivat oudolle. Ainoa hyvänmakuinen hedelmä oli eräs omenan tyyppinen jonka söin lähes ilosta nauraen ja viittä minuuttia myöhemmin kurkku oli lähes tukossa, kun se perkele oli aiheuttanut jonkun allergiareaktion. Gestapo yritti kyllä parhaansa, mutta selvisin siitäkin hengissä.

Klo 17.45

Aha, kuume on koholla.

Tai niin se kärsineen näköinen kuumemittari 1830-luvulta ainakin väitti.

Klo 18.00

Henrika Himmler und Adjutant saapuvat. Hän on päälääkärini. Ja kuten esikuvansa Heinrich Himmler, on Henrika vakava nainen joka kysyy kysymyksensä suoraan.

"How many poo-poo?"

"Frau Himmler, I must leave at once to Bangkok, or tomorrow if thou insist!" huudan takaisin, kovaa esittäen.

"Today, poo-poo?"

"Frau Himmler, I have to leave, Please, I have to leave the country!" itku silmässä vetoan.

"Poo-poo?"

"…I make a five poo-poo"

Natsit poistuvat hymyillen.

Henrikan kanssa oli aina kiva väitellä. Se ei antanut tuumaakaan periksi. Kun kerroin, että lähden seuraavana aamuna Bangkokiin, se katsoi adjutanttiaan ja heitti tälle ilmeen joka sanoi "niinhän se luulee".

Klo 19.00

Klo 19.10

Suihku tekisi hyvää. Toisaalta, Gestapon suihku...

Klo 20.20

Perheeni tuli hyvästelemään. Koskettava hetki.

He tulivat ilkkumaan minulle, mutta Gestapoon verrattuna kaikki oli koskettavaa.

Klo 21.00

Vielä tunti uuteen Hustleen. En tiedä. En tiedä mitä pelätä. Jos se on taas se sama jakso, en tiedä.

Klo 21.01

Hei, Universal Channelilta tulee kohta Office! Hyvästi FoxCrime!

Klo 21.05

Amerikan Office, hyvästi Universal, terve taas FoxCrime!

Ja jostain syystä Officessa ei ollut enää edes pääosassa Steve Carrellia, ainoaa edes jotenkuten siedettävää näyttelijää, vaan hänet oli korvannut Will Ferrell, joka on siedettävä vain kuolleena kylmässä kuopassa keskellä aavikkoa.

Klo 21.10

SyFy-Channel. Taidan kertoa Gestapolle, että tuossa parhaillaan pyörivässä Fact or Fiction: Paranormal Events –sarjassa on töissä vain juutalaisia. Se on kamala ohjelma. Syön mieluummin sitä eilistä vitun kanakeittoa kun katson tätä. Onneksi Hustle tulee vähän ajan päästä.

Fraulein Sturmbannführer kävi mittaamassa lämmön samaan aikaan kun katsoin tätä paskaa. Löysimme natsin kanssa yhteisen vihan kohteen, sillä hänkin piti sitä ja muita paranormaalisarjoja maailman kamalimpina juttuina. Hän myös sopersi jotenkin huonolla englannillaan, että jos luulin että tämä on paha, pitäisi minun nähdä se Thaimaan paikallinen vastine tälle sarjalle. Kylmä hiki valui otsalleni. En usko että kestäisin nähdä sitä.

Klo 21.30

Hyvä Jumala, ole herrani ja johtajani. Ole hyvä ja katso että Hustlen tuleva jakso ei ole se sama taas. Kunnia Jumalalle. Amen.

Klo 22.00

Klo 22.10

Allahu Akbar, kunnia oikealle Jumalalle ja Muhammedille, hänen profeetalleen. Tapa se feikkiperkele joka ei hallitse edes FoxCrimea. Insallah!

En oikeasti ollut uskoa tätä. Pelkäsin että näin käy, mutta en oikeasti uskonut, että näin kävisi. Joka vitun ikinen CSI:NY joka sieltä tuli oli aina uusi jakso, mutta Hustlen kanssa ei. Oliko ne ostanut oikeudet vain yhteen Hustlen jaksoon? Mitä helvettiä siellä oikein oli ajateltu?

Klo 23.20

Telkkarista tulee dupattuna Suuri Pakoretki. Ei huono idea... Tarvitsen hakun!

Klo 23.35

Ne tuijottaa.

Klo 23.40

Miksi Magic Box ei ole täällä? Se oli varmaan olemassa juuri tästä syystä! Jotta se taikoisi minut pois reichin alueelta!

Magic Box oli älypeli jonka olin ostanut Thaimaassa ollessani. Se oli pieni puinen laatikko joka piti saada auki jollain erikoisella konstilla. Kolme päivää myöhemmin olin selvittänyt netistä oikean tavan avata se ja tajunnut, että boksini oli viallinen. Olen sittemmin yrittänyt avata sitä eri tavoilla, mm. keittämällä. Varmaan jossain vaiheessa kerron tästäkin seikkailusta blogissani. Ensin pitäisi vain keksiä millä sen laatikon oikeasti saa auki.

Klo 04.15

GESTAPO ATTACK! Tippalaite eli Kuoleman Pylväs vaihdetaan uuteen.

Tällä tarkoitan tietysti sitä että oli taas aika pelata hieman Right-Hand-Without-Left-Hand -Teamworkkiä! Keskellä vitun yötä!

Klo 06.00

Keskitysleiriherätys. Valot päälle. Miehitys. Nyt se tulee mietin. Kohta ne ottavat kiväärit jostain ja teloitus alkaa. Yksi ottaa kuumeen, toinen lisää antibiootin (taas kaksi tolppaa!), kolmas katsoo verenpaineen. R2-D2 kysyy taas vakionsa. Gestapo perkele, kidutus jatkuu!

Rutiini alkoi puuduttaa minua ja vainoharhat kasvoivat koko ajan. Näin kivääreitä kaikkialla ja uskoin, että ruokiani myrkytettiin. Lisäksi kuvittelin, että jossain kellarissa oli uuni lämpeämässä. Keskitysleirillä tämä oli ihan ymmärrettävää paranoiaa, miksei siis myös Thaimaalaisessa sairaalassa.

Klo 07.50

VITUN HOMOT!

Klo 8.00

Okei. Okei, eli olen OKSENNUSTAUDISSA. Joten miksi minun eteeni tuodaan aamupalaksi JOKU VITUN PINAATTIKANAKEITTO! Se meni viemäriin. Huomenta sinullekin Gestapo! Ps. Olin Mr. Mainen Sawteri. Parempaan suuntaan.

En ollut oksentanut kertaakaan sairaalassa ollessani, mutta nyt kaikki muuttui. Tämä keitto oli uskomattoman pahan näköinen/hajuinen/sieluinen viritelmä. Olin kahdessa tolpassa kiinni kun lähdin viemään sitä vessaan. Koska en pystynyt pitämään lautasta kädessäni ilman, että vasen käsi piti oksennuksen suussa, ja koska olin kiinni kahdessa Kuoleman Pylväässä ja vessassa on yhä se kymmenen sentin kynnys, oli pakko soveltaa. Eli potkin sen lautasen vessaan maata pitkin, avittaen sitä käsillä vähän nousun kohdalla. Raahasin Kuoleman Pylväät perässäni vessaan ja kaadoin keiton pönttöön. Pönttö meni siitä sitten tukkoon. Vedin uusiksi ja sieltä pääsi outo metallinen ääni. Vedin taas uusiksi eikä mitään. Pöntön pumppaaminen ei auttanut yhtään. Päätin että vitut, lähden muutenkin kohta pois, jääkööt loput lillumaan sinne. Menin takaisin sänkyyn. Sitten kävin hakemassa sen pöntön eteen unohtuneen lautasen takaisin. Se olisi voinut olla epäilyttävää jos joku olisi löytänyt sen sieltä. Toisaalta, en muista että kukaan hoitaja olisi käynyt vessassani kertaakaan sairaalassa ollessani. Jos olisivat, se roskis olisi varmaan tyhjennetty edes sen yhden kerran.

Klo 8.40

Ze Nazis arrive. Ne tuijottavat. "How Many Poo-Poo?". Tämä kaikki tuntuu siltä kuin olisin mukana jossain sairaassa pelissä. Kaavamaista toimintaa. Henrika Himmler und Adjutant saapuvat. Poistuminen sairaalasta luvataan. Olen skeptinen. Vannon, että kuulen käytävästä jotain outoa. Tuttua mutta outoa...

klo 8.50

Se ääni käytävästä. Se kuulostaa silti kuin joku lataisi asetta.

Klo 8.55

Se olikin R2-D2 joka rikkoi jonkun kärryn. Olen muuten yhä kiinni kahdessa kuoleman pylväässä. Deathpillars! Ainiin, unohdin kertoa, eilen juuri ennen kuin nukahdin, joskus puolen yön jälkeen, käänsin Universal channelin viikon draamaelokuvan (Daredevil) nopeasti FoxCrimelle josta, I shit you not, tuli taas se sama Hustlen jakso. MITÄ HEVONVITUNVITTUA?

Klo 9.00

Gestapo toi minulle arviointikyselyn. Natsit, ota niistä vittu selvää.

Klo 9.02

Arviointilapussa on kysymys Married/Single. Seurustelen, joten kumman ympyröin?

Jostain kumman syystä en arvostellut sairaalaa siinä lapussa kaikkein korkeimmalle. Lisäksi se arvostelulappu oli kuin suoraan jostain hotellista. Olivatko kaapit mielestäsi nättejä? Maisemat kauniita? Jaa, en tiedä, kun en peloltani natseja kohtaan ehtinyt tutkia kaappeja tai maisemia.

Klo 9.10

Seuraava aforismi on omistettu R2-D2:lle:

How Many Pii-Piis Have You Taken If You Have Pii-Pii in your Poo-Poo?

Vaikka hän olikin helvetin ärsyttävä, R2-D2 oli silti paras hoitaja sairaalassa. Hän sentään piipitti nätisti.

Klo 9.30

Obersturmbannführer saapui ja mainitsi sanan Karanteeni.

Ja sitten tapahtui tämä.

Ms. Canyoupaynow piti minua ja isäni luottokorttia siisteimpänä juttuna maailmassa. Tästä syystä en olisi saanut lähteä, vaikka olin jo suht terveessä kunnossa. Hän tuli taas huoneeseeni ja tarjosi sitä samaa paperinippua jonka olin jo kaksi kertaa täyttänyt. Aloin epäillä, että niiden papereiden täytättäminen oli kai hänelle jokin fetissi. Kuvitelma hänestä hieromassa itseään niihin papereihin työhuoneessaan tuotti saman reaktion kuin se pinaattikanakeitto tuotti ja harkitsin vakavasti taas oksentamista.

Selitin Ms. Canyoupaynowlle, että olin hänelle ikuisesti kiitollinen, vakuutin hänelle onnea, rakkautta, rahaa ja ikuista ystävyyttä, jos hän vain jättäisi minut hetkeksi rauhaan. Sana raha taisi olla tuossa se vakuuttavin ja hän lähti hymyillen pois. Sucker!

Isäni saapui heti Ms. Canyoupaynown poistuttua ja yhdessä suunnittelimme paon sairaalasta.

Klo 10.00

PAKO ALKAA! NYT LIIDETÄÄN!

Lupa lähteä olisi pitänyt tulla 9.30 mutta sitä ei koskaan kuulunut, koska karanteeni. Näin ollen teimme taktiset. Isäni kävi alakerrassa maksamassa laskun ja minä odotin, että hän teki sen. Selitin jollekin natsille, että Henrika Himmler oli perunut karanteenikäskyn ja käskenyt ottaa tipan pois, sillä olin saanut luvan poistua. Tämä hyväuskoinen hölmö irrotti sen ja vaihdoin vaatteeni. Isä tuli takaisin huoneeseen ja yhdessä me vain kylmästi kävelimme pois sieltä. Panitta tuli vastaan hissien luona ja yllättyi nähdessäni minut. Moikkasin häntä kylmänrauhallisesti ja painuin nopeasti hissiin. Hän epäilemättä juoksi kertomaan Ms. Canyoupaynowlle siitä mitä oli nähnyt, mutta se oli liian myöhäistä.

Pakenin sairaalasta ja tuntui kuin olisin astunut liittoutuneiden maaperälle.