Neiti Minkkinen (2013-2021)

26.7.2021

Kissani Neiti Minkkinen piti lopettaa vähän yli kuukausi sitten, syynä vakavat virtsatietulehdukset ja mahdollisesti poksahtaneet munuaiset. Hän oli vähän yli kahdeksan vuotta vanha ja otin kuoleman vastaan yllättävän raskaasti. Itkin koko illan ja valmistauduin henkisesti seuraavaan päivään, koska tiesin etten voinut itkeä töissä. Minun piti rauhoittua, se oli kuitenkin vain kissa. Yöllä oloni jo vähän parani, kun sisäistin mitä oli tapahtunut ja miten en voinut tehdä asialle enää mitään.

Kun heräsin seuraavana aamuna ja astuin ulos makuuhuoneesta, ei kukaan ollut heti kiehnäämässä jaloissani kuten viimeisen kahdeksan vuoden ajan. Murruin välittömästi ja itkin taas. Itkin aamupalaa tehdessä. Itkin vaatteita pukiessa. Matkalla töihin pysähdyin itkemään keskellä metsätietä, koska siellä kukaan ei voinut nähdä minua. Tiesin, että tästä itkemisestä voi tulla ongelma, koska olen mies eikä miehet voi näyttää surua työkavereille. Joten koko päivän yritin ajoittaa itkut aina niihin hetkiin, kun laskin hitsausmaskin kasvojeni eteen. En nähnyt yhtään mitään kyynelten ja kyyneleistä huurtuneen maskin alta, joten ne raudoitteet eivät olleet parhain työnäytteeni. Lisäksi varmaan noin 3000-asteinen pala sulaa rautaa lensi hihasta suoraan ranteeseeni ja itku muuttui yllättävän nopeasti raivoksi. Kun rauhoituin, raivo muuttui itkuksi. Työpäivä oli todella pitkä ja vaikea.

Yksi syy miksi otin kuoleman niin raskaasti oli varmasti sen yllättävyys. Neiti Minkkinen oli ollut hyvässä voinnissa jo monta kuukautta putkeen. Yhteen aikaan hänellä oli koko ajan virtsatietulehduksia ja jos kuolema olisi osunut niihin hetkiin, olisin sopeutunut siihen ehkä paremmin. Mutta tämä todella äkäisesti alkanut tulehdus oli jotain muuta. Kissa vapisi kivuista ja kusessa oli verta enemmän kuin kusta. Päätös piti tehdä heti. Sinä päivänä ja seuraavina päivinä kaduin lopetuspäätöstä raskaasti, mutta nyt olen jo sujut sen kanssa. Itseasiassa olen ylpeä itsestäni ja vaimostani, ei ole helppoa tappaa perheenjäsentä yhtä nopeasti kuin miten me teimme. Verisen kusen löytämisestä kuolemaan ei ollut kuin reilun tunnin väli. Olisin varmaan todella hyvä mies sodassa. ”Hyvää työtä sotamies Mäkinen, teit vaikean päätöksen kovan paineen alla muutamassa sekunnissa ja pelastit pataljoonan. Tarvitsemme lisää kaltaisiasi mieh- Miksi vedit kaasunaamarin kasvoillesi!?” ”No en ainakaan kyynelten takia, herra luutnantti”.

Uroskissoilla virtsatieongelmat ovat aika yleisiä ja yksi pääsyistä lopetuksiin. Olemme useamman kerran olleet vaimon kanssa eläinlääkärillä keskellä yötä katetroimassa maailman pienintä munaa. Ei ole kiva haukkua kuolleita, mutta Neiti Minkkisen muna oli todella pieni. Jos Neiti Minkkisen muna sekä pieni pala vaaleanpunaista hammastikkua olisi pistetty vierekkäin, olisi ollut vaikea erottaa niitä toisistaan. Neiti Minkkisen muna oli niin pieni, että olen tehnyt siitä blogitekstinkin tänne. On yhä vaikea uskoa, että joku niin pieni juttu voi johtaa niin isoihin ongelmiin.

Kuten sanottu, ei ole kiva haukkua kuolleita, mutta teen sitä jatkuvasta. Kuolleiden haukkuminen on eräänlainen harrastukseni. Kun kuulin Bill Paxtonin kuolemasta, heitin ensimmäisen vitsin alle kolmen sekunnin sisällä. Neiti Minkkisen kohdalla vein tämänkin harrastuksen vähän normaalia pidemmälle ja haukuin kuolevaa. Matkalla piikille vaimoni mietti mitä teemme kissan tuhkille ja minä ehdotin, että levitetään ne johonkin kissan lempipaikkaan, eli joko portaille tai keittiön pöydälle. Neiti Minkkinen päästi pitkän ja kivuliaan maukaisun takapenkiltä hyvän vitsin kunniaksi.

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun itkin lemmikin kuoleman perään. Minulla on ollut useampiakin lemmikkejä, mutta niiden kuolema on yleensä ollut vain helpottava tekijä. ”Voi ei, hamsterini Beef Supreme kuoli. Kuka nyt metelöi koko yön? Kuka nyt levittää kusen hajun olohuoneeseen? Kuka nyt puree aina kun menen lähelle? Voi ei, en tiedä miten selviän tästä, miten voin jatkaa elämääni, voiko hamsterin vetää alas vessanpöntöstä?

Tämä ei tosin ollut ensimmäinen kerta, kun tapoin lemmikkini itse, joten tiedän ettei kuolemanvastuu ole minulle liikaa. Minulla ja entisellä kihlatullani oli viljakäärme, jonka minä vahingossa tapoin. En jäänyt tappamisesta kiinni, mutta se oli kyllä täysin minun syytäni. Käärme oli ollut meillä alle viikon, kun olimme lähdössä viikonlopuksi reissuun. Minun piti varmistaa, että käärmeen lämmitinkivi ja kiveen liitetty ajastin oli asetettu oikein reissun ajaksi. Ajastin oli kyllä täysin oikein asetettu ja kivi paikallaan, mutta koska olin unohtanut pistää töpselin seinään, jäätyi käärme viikonlopun aikana hengiltä. Kun tulimme kotiin ja näin käärmeen kuolleeksi käpertyneenä kylmän lämmityskiven päällä ja töpselin irti seinästä, pistin sen nopeasti seinään ennen kuin kihlattuni huomasi ja tein ison numeron käärmeen kuolemasta. Huusin haluavani eläinkaupasta hyvityksen! He myivät meille viallisen käärmeen, joka kuoli heti kun silmä vältti! Ja ilman mitään järkevää syytä! Tai syyllistä!

Hautasin käärmeen läheiseen metsään kihlattuni nyyhkyttäessä vieressä. Minä en itkenyt. Mietin vain, että on oltava helpompi tapa lämmittää käärmeen lämmityskivet kuin sähköllä. Mitä jos tulee sähkökatko? Miksei ne voi toimia pattereilla? On tosi vastuutonta luottaa eläimen henki pelkän sähköverkon varaan.

Toinen juttu mitä mietin käärmettä haudatessa oli se, että en ikinä koskaan missään olosuhteessa aio kertoa totuutta sen kuolemasta kenellekään. Enkä koskaan kertonut. Enkä kerro.

Neiti Minkkinen oli ensimmäinen lemmikkini, jonka kanssa sain aikaiseksi jonkunlaisen yhteyden. Ensimmäisestä päivästä viimeiseen kissa teki kaikkensa vittuillakseen minulle, joten minä tein kaikkeni vittuillaakseni sille. Kun haimme sen kotiimme vuonna 2013, se annettiin meille tyttökissana. Sain nimetä kissan ja se varmaan kuuli oman nimensä, joten vittuilun nimessä se kasvatti kivekset. Vittuilun nimessä en suostunut vaihtamaan sen nimeä. Vittuilun nimessä se kaatoi pyykkitelineen. Vittuilun nimessä heitin sitä kengällä. Vittuilun nimessä se sai paniikkikohtauksia aina kun näki kenkiä siitä hetkestä eteenpäin kuolemaansa asti – meillä oli erittäin terve ja normaali suhde.

Minulla on ikävä kissaani ja sitä, kun se juoksi portaissa eteeni ja yritti kampittaa minut. Minulla on ikävä sitä, kun se huusi kuin kuoleva lokki jos ei saanut heti ruokaa. Minulla on ikävä sitä, kun se hyppäsi kynnet edellä jalkaan kiinni ilman mitään syytä. Olen alkanut Neiti Minkkisen kuoleman myötä ymmärtää, että ärsytyksen siedätys on minulle yksi tärkeimmistä rakkauden muodoista.

Kun tulen töistä kotiin ja näen ihanan söpön yhdeksän kuukautta vanhan poikani Kristianin leikkimässä keittiön oven saranoilla, tervehdin häntä aina rakastavasti ”JUMALAUTA NYT VITTU IRTI SIITÄ SARANASTA!”. Olen varma, että tätäkin superärsyttävää jokapäiväistä rutiinia tulee minulla vielä joskus ikävä. Ehdotan varmaan kymmenen vuoden päästä Kristianille, että ”Mitä jos leikkisit taas vähän keittiön oven saranoilla kuten silloin ennen poikani, se oli mielestäni tosi hauskaa.” Ja Kristian varmaan vastaa siihen ”Hei iskä, koska teit jatkuvasti pilkkaa kuolemansairaan esimiehesi tuhkien levittämisestä taukohuoneen jääkaapin eteen, sinä sait potkut ja me menetimme talomme eikä meillä ole enää keittiötä tai saranoita, joten mitä jos vaikka en.

Joka tapauksessa, minulla on ikävä Neiti Minkkistä. Siksi haluankin kunnioittaa häntä täällä blogissani ja muistella niitä hetkiä, joista hänet parhaiten muistan. Niitä hetkiä, kun kissa tuli sohvalle makoilemaan viereeni. Niitä hetkiä, kun juoksimme laser-lelun kanssa pitkin kämppää. Tai sitten vain muistelen sitä hetkeä, kun kissani kuuli jonkun koiran saaneen yli 10 000 seuraajaa Facebook-sivulleen sekä kustannussopimuksen.

Joten tässä valittuja otteita kissani Facebook-sivulta, jonka hän perusti jo melkein kaksi vuotta sitten kustannussopimuksen toivossa:

Neiti Minkkinen oli ainakin periksiantamaton, mitä tuli kustannussopimuksen ja 10 000 seuraajan hankkimiseen. Hän oli valmis jopa muuttamaan oman sietämättömän persoonansa täysin toisenlaiseksi sietämättömäksi persoonaksi saavuttaakseen unelmansa.

Muistan tulleeni kerran töistä kotiin ja löytäneeni Neiti Minkkisen raivoamassa tietokoneensa äärellä. "Mitä vittua te oikein haluatte!? Memejä!? No perkele, täältä tulee sitten memejä!"

Läpi vuosien ostelimme Neiti Minkkiselle vaikka mitä hyötytavaroita, kunnes lopulta kyllästyin kaupoissa ramppaamiseen ja hankin hänelle rinnakkaisluottokortin. Nyt hän pystyi itse hakemaan tavaransa ja säästää näin minulta aikaa ja vaivaa. Ainoa ehtoni kortin jakamiseen oli se, ettei hän käyttäisi sitä mihinkään turhaan. Joten voitte kuvitella miten tyytyäinen olin kun eräänä aamuna luin tämän:

Ryntäsin kotiin ja huusin kissalleni, ettei jumalauta käytä rahaani natsimainoksiin Facebookissa! Neiti Minkkinen huusi takaisin, ettei Facebook toimi yhtään ilman maksamista! Mikäli haluat saada Facebookissa edes minimaalisen verran näkyvyyttä, siitä on pakko maksaa.

Silloin en kissaani uskonut, mutta jälkeenpäin olen oppinut, että hän oli oikeassa. Olen viimeisen puolentoista vuoden aikana pistänyt muutaman mainoksen omalle blogilleni ja seuraajamääräni on niiden ansiosta kuusinkertaistunut. Nyt seuraajia on jo noin 150. Tuosta voi nopealla matematiikalla päätellä, ettei blogillani ollut vuosikausiin seuraajia paljon paskaakaan. Mutta nyt se on kaikki muuttunut, sillä mainoksien ansioista olen Facebookin menestynein bloggari. Ja kiitos kaikesta kuuluu edesmenneelle kissalleni ja hänen natsimainokselle.

Kävelin kissani työhuoneen ohi ja kuulin sieltä ilkeää ja pahaenteistä naurua. Huusin oven läpi, että mitä teet? Neiti Minkkinen huusi takaisin, että en mitään, brändään vaan sivuani vähän uuteen uskoon.

Lemmikit, vai mitä?

Pidin Neiti Minkkiselle pienen isällisen puhuttelun sivujen uudesta ilmeestä. "On ihan kiva idea, että yrität söpöydellä houkutella itsellesi seuraajia, mutta jokainen meemi jonka teet päättyy tosi synkästi. Oletko harkinnut tekeväsi ihan vaan pelkkää söpöilyä?"

Kissani tuijotti minua pitkään. Ja sitten kysyi "Saanko lainata hattujasi?"

Kuten elämään kuuluu, ei kaikki aina mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Silloin tällöin Neiti Minkkinen saattoi mennä vähän liian pitkälle Facebook-touhuissaan.

Se oli vielä sellainen iso Berry Baboon! En väitä olevani pitkävihainen, mutta muutama päivä sitten menin Neiti Minkkisen haudalle takapihallemme ja ryystin äänekkäästi Jungle Juice smoothieni loppuun sen yllä. Ja sitten kysyin "Huomasitko mitä juuri tapahtui Neiti Minkkinen? Sen jälkeen kun sinä kuolit, olen jumalauta saanut juoda smoothieni loppuun!"

Joulun lähestyessä Neiti Minkkinen alkoi menettää toivonsa. Hänen Facebook-projekti oli kestänyt jo kuukauden päivät ja luottokortti oli viilattu tappiin asti. Mutta hän ei suostunut luovuttamaan. Ehkä joulu olisi viimeinkin se käännekohta...

Vuosikymmenen vaihtuessa Neiti Minkkinen alkoi hyväksyä, ettei kissana voi saada 10 000 seuraajaa ja kustannussopimusta. Ikävä kyllä kustannusmaailma ei ole kissojen vaan koirien pelikenttä. Hän silti julkaisi aika ajoin sivuillaan söpöä synkkää sisältöä, mutta päivä päivältä harvemmin. Ja lopulta toukokuussa 2020 hän vain lopetti.

Neiti Minkkinen kuoli 7.6.2021. Kuten sanottu, hänen uurnansa on haudattu rivitalomme takapihalle aronia-aidan viereen. Uurnan sisältö on sen sijaan levitetty olohuoneen sohvalle.